ajatus, – sanoin minä, – mutta minusta tämä yritys tuntuu kovin laajaperäiseltä. Kuuhun asti! Minä tekisin ensin pienempiä kokeita täällä.
– Ne eivät saata tulla kysymykseen, sillä ilma tekee haittaa.
– Miksei tuota aatetta jousilla liikkuvista uutimista – cavoriiti-uutimista lujissa teräs-astioissa – sopisi toteuttaa raskaitten esineitten nostamiseksi?
– Ne ei toimisi, – intti Cavor. – Ja sitä paitsi, ei avaruuteen meneminen ole paljoa pahempaa, jos ensinkään, kuin naparetketkään. Käyhän ihmisiä naparetkilläkin.
– Ei affäärimiehiä. Ja vaikka käykin, niin sellaisista retkistä maksetaan. Ja jos hullusti käy, niin lähetetään retkikuntia heitä pelastamaan. Mutta tämä… tässähän ampua jysäyttää itsensä ihan ilmaiseksi maailmasta pois.
– Sanokaa: tiedusteluretkelle.
– Teidän mielestänne kai niin… Kirjan siitä joku kukaties pyöräyttäisi.
– En ensinkään epäile, ettei siellä olisi mineraaleja.
– Esimerkiksi?
– Rikkiä, malmeja, mitäpä kultaakin, mahdollisesti uusia alkuaineita myös.
– Mutta kuljetuskulungit… – virkoin minä. – Te ette ole käytännöllinen mies, senhän itsekin tiedätte. Kuuhan on neljännes-miljonan mailin päässä.
– Minun mielestäni ei minkään tavaramytyn kuljetus käy kalliiksi, jos se pannaan cavoriitilaatikkoon.
Sit'en minä ollut ajatellutkaan.
– Vapaasti toimitettuna vastaan-ottajan päähän, niinkö?
– Ja tokkopa meidän tarvitsisi pysähtyä kuuhunkaan!
– Ettäkö siis…?
– Onhan Mars… siellä on raitista ilmaa, uusi ympäristö, miellyttävä keveyden tunne. Olisipa hauska käväistä siellä.
– Onko Marsissa ilmaa?
– On kyllä.
– Näyttää siltä kuin sinne saattaisi perustaa vaikka parantolan.
Entäs matka? Kuinka pitkälti Marsiin on?
– Kaksisataa miljonaa mailia, – virkkoi Cavor ikäänkuin ohimennen.
– Läheltä aurinkoakin siinä mentäisiin.
Mielikuvitukseni elähtelemään jälleen.
– Siinä on, virkoin minä, on kuin onkin jotain kaikessa tuossa. Tuo matkustaminen…
Ja muuan erinomainen mahdollisuus sävähti nyt päässäni. Minä näin äkkiä, niinkuin näyssä, cavorilaisia laivoja ja palloja oikein "loistopainoksina" sinkoilevan ristiin rastiin kautta koko aurinkokunnan. "Etuoston oikeuksia" iski aivoissani… etuoston oikeuksia planetoissa! Mieleeni muistui muinaisen Espanjan monopoli Amerikan kultaan. Eikä ollut enää kysymys siitä tai tästä planetasta, vaan kaikista. Minä tuijotin Cavorin punakkoihin kasvoihin, ja mielikuvitukseni läksi äkkiä hyppimään ja heitteleimään. Minä nousin ylös, minä astuin edestakaisin; minun kieleni pääsi valloilleen.
– Minä alan päästä asian perille, – puhelin minä; – jo vainenkin alan päästä perille.
Tuntui siltä kuin epäilyksen ja innostumisen välillä ei olisi kulunut, aikaa ensinkään.
– Mutta tämähän on suuren suurta! – huudahtelin minä. – Tämä on ruhtinaallista! En olisi luullut tällaista unissanikaan näkeväni.
Ja kun kerran minun vastarintani kylmyys oli sulanut, silloin hänenkin tähän asti kamuritsassa ollut kiihkonsa pääsi valloilleen. Hänkin nousi ylös ja alkoi kävellä. Hänkin huitoi käsiään ja huudahteli. Me menettelimme kuin haltioissaan olijat. Ja haltioissammehan me olimmekin.
– Me panemme toimeen kaiken tämän! – lausui hän vastaukseksi johonkin minun epäröimiseeni.
– Me panemme pian toimeen kaiken tämän! Jo tän'iltana rupeamme piirustamaan muotteja! – sanoi hän.
– Ihan nyt juuri! – vastasin minä, ja niin riennettiin laboratorioon, käymään käsiksi työhön.
Koko sen yön minä olin kuin lapsi lumotussa linnassa. Aamunhämärä tapasi meidät täydessä työssä ja toimessa. Oli jo täysi päiväkin, mutta yhä meillä sähkölamput paloivat. Muistan vielä, miltä piirustukset näyttivät. Minä siimestin ja väritin, Cavor piirusti… Töherrettyä hätätyötä oli jokikinen kynänpiirros, mutta ihmeellisen tarkkoja kaikki. Tänä yönä saatiin valmiiksi piirustukset teräs-uutimiin, jotka sitten heti tilattiin tehtaasta. Lasipallon piirustukset valmistuivat viikon perästä. Iltapakinat ja muut puhteenvietot jäivät kokonaan pois. Työtä tehtiin yhtämittaa. Maattiin ja aterioitiin silloin vaan kuin ei nälältä ja väsymykseltä enää jaksanut mitään tehdä. Meidän intomme tarttui talon kolmeen apulaiseenkin, vaikkei heillä ollut pienintäkään käsitystä, millainen pallo se tässä syntyykään. Gibbs se oli näinä päivinä unohtanut kokonaan kävelemisen taidon: hän juoksi kaikkialla, yksin huoneissakin, juoksi kuin joku olisi perässä ajanut.
Ja pallo se valmistui valmistumistaan. Kului joulukuu, jo tammikuukin – tammikuussa minulta kerran meni kokonainen päivä lumen luomiseen laboratorion ja huvilan välillä – ja niin kului helmi- ja maaliskuukin. Maaliskuussa alkoi työ lähetä loppuaan. Tammikuussa tuotiin hevosilla suuri tavara-arkku. Paksusta lasista tehty pallo oli nyt valmiina, ja se asetettiin kranan alle, jolla se oli nostettava teräspallon sisään. Kaikki teräspallon kaaret ja kartiinit – pallo ei ollut ihan pyöreä, vaan monisärmäinen, rullauudin kullakin pinnalla, – olivat saapuneet helmikuussa, ja alaosa niitattiin kokoon. Cavoriititahas oli jo käynyt kaksi valmistusvaihettaan, ja puolet sitä käytettiin kaarten ja uutimien sivelemiseen. Merkillistä, kuinka tarkoin me olimme noudattaneet Cavorin ensimmäistä inspirationia, suunnitelmaa laatiessamme. Ja kun koko pallo oli niitattu kokoon, silloin hän ehdotti, että väliaikaisesta laboratoriosta, jossa koko työ oli tehty, karkeatekoinen katto purettaisiin pois, ja pallon ympärille rakennettaisiin sulatus-uuni. Tarkoituksena nimittäin oli, että cavoriitin viimeinen valmistusaika oli tapahtuva siten, että tahas kuumennetaan hehkuvaan tilaan heliumivirrassa, silloinkuin jo koko pallo on sillä sivelty.
Ja sitten sitä keskusteltiin ja päätettiin, mitä kaikkea on otettava mukaan: kokoonpuristettuja ravintoaineita, koncentrioituja nesteitä, happea varaksi teräslieriöissä, laitoksia ilman puhdistamista varten hiilihaposta ja muista kaasuista ja hapen valmistamista varten natrium-hyperoksidista, vesikondensaatoreita ynnä muuta. Muistan vielä tuon nurkkaan läjätyn pienen kasan: läkkiastioita, kääryjä, arkkuja. Ne tiesivät, että tässä on täysi tosi mielessä.
Se oli yhtämittaisen puuhan ja homman aikaa, jossa ei sanottavaksi ennättänyt mietiskellä. Mutta kerran, kun valmistukset jo olivat päättymäisillään, omituinen apeus täytti mieleni. Olin koko aamun ollut muuraamassa sulatus-uunia ja istahdin nyt ihan uupuneena keskelle tiilikasaa. Kaikki näytti minusta nyt niin hämärältä ja uskomattomalta.
– Mutta kuulkaas nyt, Cavor, – virkoin minä. – Kun kaikki ympäri käy, niin mitäs tästä kaikesta lopuksi tulee?
Hän myhähti.
– Se on lähtemäisillään, tämä kapine.
– Kuuhun… – mietiskelin minä. – Mitäs te luulette sieltä löytävänne? Eihän kuussa eloa ole.
Hän kohautti olkapäitään.
– Saadaan nähdä, – sanoi hän.
– Tokko? – virkoin minä, katsella tuijottaen maahan.
– Te olette väsynyt, – huomautti hän. – Parasta olisi, kun menisitte kävelemään tän'iltana.
– Enkä mene! – intin minä.