ollut merimiehenä. Toinen, Gibbs, oli puuseppä. Kolmas, entinen päiväläinen puutarhatöissä, oli nyt yleinen avustaja. He olivat pelkkiä ruumiillisen työn tekijöitä. Kaiken henkisen työn toimitti Cavor. Hyvin oli minulla himmeä käsitys siitä, mutta nuo apulaiset eivät ymmärtäneet siitä yhtään mitään.
Ja nyt noitten tutkimusten luontoon ja laatuun. Mutta tässä minua valitettavasti kohtaa vaikea vastus. Minä en ole niinkään tieteellinen asiantuntija, ja jos yrittäisin käyttää Mr. Cavorin tieteellistä kieltä, niin pelkäänpä, että joutuisimme umpisolaan kumpainenkin, niin lukija kuin minäkin. Ja melkein varmaa on, että minä tulisin tehneeksi pukin ja toisen, joista minulle nauraisi jok'ainoa ylioppilas, joka tässä maassa tutkii matemaatillista fysikkaa. Parasta lienee siis, että kerron vaikutelmistani omalla vaillinaisella kielellä, yrittelemättäkään verhoutua tietäväisyyden pukuun, johon minulla ei ole mitään oikeutta.
Mr Cavorin tutkimusten loppumääränä oli muuan aine, joka olisi "läpäisemätön" – itse hän käytti jotain toista sanaa, jota en enää muista, mutta tämä se suunnilleen vastaa sitä – niin, läpäisemätön, s.o. joka "ei päästäisi läpitsensä minkään muotoista säteilevää energiaa." "Säteilevä energia" – niin hän minulle selitti – on jotain samallaista kuin valo, tai lämpö, tai Röntgenin säteet, joista parina viime vuonna on niin paljon puhuttu, tai Marconin sähköaallot, tahi gravitationi (eli vetovoima). Kaikki nämä asiat, sanoi hän, säteilevät ulos keskipisteistä ja vaikuttavat esineesen matkan päästä. Siitä tuo nimitys "säteilevä energia." Nyt ovat melkein kaikki aineet läpäisemättömiä jollekin muodolle säteilevää energiaa. Lasi esimerkiksi päästää läpitsensä valon, mutta lämpö kulkee sen lävitse paljoa hitaammin, jonka vuoksi lasi kelpaakin uuninverhostimeksi. Aluna päästää läpitsensä valon, mutta ei lainkaan lämpöä. Hiili-bisulfidissa liuotettu jodi sitä vastoin estää kokonaan valon, mutta päästää lämmön lävitsensä. Se kätkee teiltä tulen, mutta päästää kaiken siitä tulevan lämmön vaikuttamaan teihin. Metallit ovat läpäisemättömiä ei ainoastaan valolle ja lämmölle, vaan sähkö-energiallekin, joka kyllä kulkee sekä jodiliuoksen että lasin läpi melkein yhtä hyvin kuin ei niitä sen edessä olisikaan. Ja niin edespäin.
Nyt on asianlaita semmoinen, että kaikki aineet "läpäisevät" gravitationin. Ihminen saattaa monenlaisilla suojuksilla pidättää valon tai lämmön, tai auringon sähköperäisen vaikutuksen, tai maanlämmön mistä hyvänsä; metallilaatoilla hän saattaa suojella esineitä Marconin säteiltä. Mutta auringon vetovoimalta ja maan vetovoimalta ei voi suojella millään. Ja miksikä ei voi, sitä on vaikea sanoa. Cavor ei ymmärtänyt, miksikä ei sellaistakin ainetta olisi olemassa, enkä minäkään osannut sanoa, miksei. En ollut sellaista mahdollisuutta ennen koskaan ajatellutkaan. Ja hän teki laskelmia paperille, jotka joku lordi Kelvin, tai professori Lodge, tai professori Karl Pearson, tai joku muu tuommoinen tiedemies kyllä olisi epäilemättä ymmärtänyt, mutta jotka minut vaivuttivat ihan toivottomuuden hämärään. Ja näillä laskelmillaan hän osoitti, että semmoinen aine ei ainoastaan ole mahdollista, vaan että sen täytyy täyttää ne ja ne ehdotkin.
Se oli hämmästyttävää harkintaa. Mahdotonta minun olisi kuvailla tässä, kuinka se aikoinaan minua hämmästytti ja mieltäni kiinnitti. "Niin, niin", virkoin minä vaan kaikkeen tuohon, "antaa mennä vaan, antaa mennä!" Riittänee nyt täksi kertaa mainita, että hän luuli pystyvänsä valmistamaan tällaista gravitationia läpäisemätöntä ainetta monimutkaisesta sekotuksesta metalleja ja jotain uutta – uutta alkuainetta – luullakseni helium nimistä, jota hänelle oli lähetetty Lontoosta sinetillä suljetuissa kiviruukuissa. Tästä seikasta on lausuttu epäilyksiä, mutta minä olen melkein varma, että heliumia nuo sinetillä suljetut kiviruukut sisälsivät. Nestemäistä ja ohutta se kaikessa tapauksessa oli.
Jospa vain olisin huomannut tehdä muistiinpanoja!.. Mutta mitenkäpäs minä osasin silloin arvatakaan sen tarpeellisuutta?
Jokainen, kenessä rahtusenkaan verran mielikuvitusta asuu, käsittää kyllä, kuinka vähän mahdollisuuksia moisella aineella on, ja ymmärtänee siis myös osapuille sen liikutuksen, jota tunsin, huomatessani, kuinka tämä asia Cavorin käyttämäin epäselväin sanain hämäryydestä alkoi selviämistään minulle selvitä. Koomillinen näytelmän ratkaisu todellakin! Kului joltinenkin aika, ennenkuin otin uskoakseni täydellisesti käsittäneeni hänet, ja kaikin mokomin minä varoin tekemästä sellaisia kysymyksiä, joitten johdosta hän olisi saattanut arvata, kuinka omiansa väärinkäsityksille hänen jokapäiväiset selittelynsä ovatkaan. Mutta se, joka tätä kertomaani lukee, ei sittenkään saata kokonaan käsittää minun mielenliikutustani, sillä minun kuivasta esityksestäni on mahdoton tajuta minun vakaumustani siitä, että tämän hämmästyttävän aineen keksiminen oli täyttymäisillään.
En muista istuneeni enää täyttä tuntiakaan näytelmäni ääressä siitä pitäin kuin olin ruvennut käymään hänen luonansa. Mielikuvitukseni askarteli nyt muissa asioissa. Tuon aineen mahdollisuuksilla ei näkynyt olevan rajoja ensinkään. Minne vaan käännyinkään, – kaikkialla kohtasin ihmeellisiä asioita ja perinpohjaisia mullistuksia. Esimerkiksi: jos tahtoo nostaa jonkun painon, olkoonpa kuinka suunnattoman raskas hyvänsä, niin ei tarvitse muuta kuin panee laatan tuota ainetta sen alle, ja silloin sen nostaa vaikka olkikorrella. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisestikin tämän prinsipin sovelluttaminen tykkeihin ja panssarilaivoihin sekä kaikkiin sotatarpeisin ja sodankäynti-tapoihin, siitä sitten laivakulkuun, rautateihin, rakennuksiin ja kaikkiin mahdollisiin muotoihin inhimillistä teollisuutta. Tuo sattuma, joka oli minut johtanut ihan tämän uuden ajan – aikakaudenkin – syntymähommiin, oli yksi niitä, joita tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa. Ja tämä ajatus se kehittyi ja laajeni laajenemistaan. Muun muassa minä näin omankin pelastukseni affäärimiehenä. Minä näin kantayhtiön ja haarayhtiöitä, hankkeita oikealla ja hankkeita vasemmalla, renkaita, trusteja, privilegioita ja konsessioneja… ne laajenivat laajenemistaan, kunnes vihdoin suunnaton, hämmästyttävä Cavoriiti-yhtiö hallitsi ja vallitsi maailmaa.
Ja minä mukana!
Minä viitotin tieni suoraan eteenpäin. Tiesin kyllä panevani kaikki uhalle, mutta tein ratkaisevan harppauksen yhdellä kertaa.
– Meillä on käsissämme valtavin ase, mitä maailmassa milloinkaan on keksitty, – sanoin minä, pannen painoa sanalle "meillä". – Jos aiotte pitää minua loitolla siitä, niin joudutte tekemisiin huimapäisen miehen kanssa. Huomisesta alkaen aion ruveta neljänneksi apumieheksi teille.
Hän näytti hämmästyvän minun innostustani, osoittamatta kumminkaan pienintäkään epäluuloa tai vihamielisyyttä. Päinvastoin hän esiintyi varsin vaatimattomasti.
Hän katsahti minuun epäröiden.
– Mutta aiotteko todellakin…? – sanoi hän. – Entäs näytelmä?
Kuinkas sen käy?
– Se on ollut ja mennyt! – huudahdin minä. – Arvoisa sir, ettekö te näe, mitä nyt jo olette saavuttanut! Ettekö näe, mitä olette saavuttamaisillanne?
Tämä oli tosin vain retorillinen puheenparsi, mutta ei hän todellakaan nähnyt kaikkea sitä. Ensi alussa en ottanut tuota uskoakseni. Hänellä ei ollut aavistustakaan keksintönsä merkityksestä. Tuo omituinen pikku mies oli koko ajan tehnyt työtä pelkästään teoretisella pohjalla! Puhuessaan "kaikkein tärkeimmästä kokemuksesta", mitä maailma milloinkaan on nähnyt, hän oli tarkoittanut, että se täydentää niin monta teoriaa ja poistaa niin monta epätietoisuutta. Mitenkä se aine, jonka hän oli keksimäisillään, olisi käytäntöön sovellutettava, siitä hän välitti yhtä vähän kuin jos hän olisi ollut kone, joka tykkejä valaa. Tuo aine on keksittävissä, ja hän keksii sen. V'la tout, kuten franskalainen sanoo.
Ja niin lapsellinen mies sitten! Jos hän tuon aineen saa keksineeksi, niin se muka menee cavoriitin tai cavoriinin nimisenä perinnöksi jälkimaailmalle, ja hänestä tehdään F.R.S., [Fellow of the Royal Society of Arts, kuninkaallisen tiedeseuran jäsen.] ja hänen muotokuvansa leviää kaikkialle, siinä muka mies, jolla on arvokkaita ansioita luonnon alalla, ja sen semmoista. Siinä