nähnyt niin ruhjoutunutta ja viheliäistä olentoa, ja siksipä hämmästyin niin peräti, kuullessani hänen kähähtävän:
– Onnitelkaa minua, – onnitelkaa!
– Onnitellako teitä! – huudahdin minä. – Hyvät ihmiset! Ja minkä johdosta?
– Nyt se on tehty.
– Vai niin? Mutta mitä ihmeitä tuo räjäys merkitsee?
Tuuli vingahti samassa ja vei hänen sanansa mennessään.
Sen verran kumminkin sain selvää, ettei tämä ollut räjäystä lainkaan. Tuuli paiskasi minut hänen luokseen, ja niin sitä nyt seisoimme siinä, toisistamme kiinnipidellen.
– Koettakaa päästä takaisin minun talooni! – pauhasin minä hänen korvaansa. Hän ei kuullut minun sanojani, vaan höpisi jotain tuollaista kuin "kolme marttyriä… tiede…" ja "mitäpäs hyötyä siitä…" Sillä hetkellä vaivasi häntä se ajatus, että hänen kolme apulaistansa olivat saaneet surmansa pyörremyrskyssä. Kaikeksi onneksi hän oli erehtynyt. Heti hänen lähdettyään astumaan minun huvilaani, he olivat pistäytyneet Lympnen ravintolaan hiukan virvoittelemaan itseään ja keskustelemaan siitä uuninlämmityksen asiasta.
Minä uudistan kehoitukseni, että lähdettäisi meille, ja tällä kertaa hän ymmärsi minut. Yhdessä lähdettiinkin kulkemaan käsikoukkua, ja vihdoin meidän onnistui päästä katon alle, mikäli nimittäin minun huvilassani kattoa oli. Istuttiin ensin hetken aikaa, nojatuolissaan kumpikin, ja läähätettiin. Kaikki akkunat olivat säpäleinä ja keveämmät huonekalut huiskin haiskin. Korvaamatonta vahinkoa ei sentään ollut tapahtunut. Keittiön ovi oli kaikeksi onneksi kestänyt ilman painon, niin että kaikki saviastiat ja keittokalut olivat pysyneet ehjinä. Öljykeittiö paloi vielä, ja minä kaasin kattilaan vettä teetä varten, Senjälkeen olin valmis kuulemaan Cavorin selityksiä.
– Kaikki, niinkuin olla pitää, – intti hän, – kaikki niinkuin olla pitää. Nyt se on tehty. Kaikki kohdallaan.
– Kuinka? – vastasin minä. – Vai kaikki kohdallaan vainen? Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole enää yhtään latoa pystyssä, ei aitaa ehjänä, ei olkikattoa paikallaan…
– Kohdallaan on kaikki… totisesti. Enhän minä tielysti osannut aavistaakaan tätä pientä myllerrystä. Minun mieleni oli kiinnitettynä muihin asioihin, ja minussa on taipumusta pitämään vähä-arvoisina tuollaisia käytännöllisiä sivuseikkoja. Mutta kohdallaan on…
– Mutta, hyvä sir! – huudahdin minä, – Ettekö te huomaa tehneenne monen tuhannen punnan vahingon?
– Tässä kohden minä luotan teidän vaitioloonne. Minä en ole mikään käytännöllinen mies, mutta ettekö luule ihmisien pitävän tätä vain hirmumyrskynä?
– Entäs se räjäys…
– Se ei ollut räjäystä. Sen pituinen se. Minä olen vain, kuten jo sanoin, taipuvainen pitämään vähäpätöisinä tuommoisia pikku asioita, ja niinpä tulin epähuomiosta panneeksi tuota ainetta, tuota cavoriitia, liian ohueen, avaraan astiaan…
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi jälleen:
– Olettehan te selvillä siitä, että tämä aine ei läpäise gravitationia, että se poistaa esineitten molemminpuolisen vetovoiman?
– Kyllä, – vastasin minä, – kyllä.
– No niin. Heti kuin minun aineeni oli jäähtynyt lämpötilaan 60° Fahrenheitiä ja oli siis täysin valmistunut, silloin sen yläpuolella olevalla ilmalla ja laen ja katon osalla ei enää ollut mitään painoa. Tiedätte kai… ja tietäähän sen nykyjään jokainen… että ilmalla, niinkuin muillakin kappaleilla on painoa, että se likistää joka suunnalle 14 1/2 naulan voimalla kutakin neliötuumaa kohti…
– Tiedän, tiedän. Entä sitten?
– Tiedän minäkin sen, – huomautti hän. – Mutta tämä osoittaa teille vain, kuinka hyödytöntä tieto on, ellette sitä mihinkään käytä. No niin, painovoima lakkasi vaikuttamasta cavoriitin yläpuolella: ilmalla siinä ei ollut enää painoa, mutta ympärillä – ei päällä, vaan ympärillä – oleva ilma likisti yhä mieheen naulan voimalla neliötuumaa kohti tuota äkkiä painottomaksi tullutta ilmaa. Aha! Joko alkaa selvitä? Cavoriitin ympärillä oleva ilma hyökkäsi vastustamattomalla voimalla cavoriitin yläpuolella olevaan ilmaan; tämä sai siitä ankaran sysäyksen ylöspäin, sen sijalle tunkeunut ilma kadotti silmänräpäyksessä painonsa, se ei enää likistänyt, vaan seurasi perässä, puhkaisi laen, tempasi mennessään katon…
Hetken perästä hän jatkoi:
– Siinä syntyi nähkääs ilma-suihkukaivo, jonkinlainen uuninpiippu ilmaan. Ja ellei cavoriiti itsekin olisi irtaantunut ja imeytynyt tuohon uuninpiippuun, niin… huomaatteko mitä olisi tapahtunut?
Minä miettimään.
– Eiköhän, – virkoin sitten, – eiköhän ilma olisi noussut yhä vain korkeammalle ja korkeammalle tuon hornamaisen aineen yläpuolella?
– Juuri niin, – vastasi hän, – suunnaton suihkukaivo…
– Joka olisi pursunnut ylös avaruuteen! Hyvä isä! Sitä tietähän olisi mennä pursunnut koko ilmakehä maan päältä. Maa olisi jäänyt ilmaa vaille! Tuo pieni aineen palanen olisi ollut koko ihmiskunnan surma!
– No ei se sitä ilmakehää ainaiseksi olisi tyhjään avaruuteen vienyt, – selitti Cavor, – mutta käytännölliset seuraukset olisivat olleet… yhtä pahat. Se olisi siepannut pois ilmakehän maan ympäriltä, kuorinut kuin bananin ja lennättänyt sen tuhansien mailien päähän. Sieltä se tietysti olisi pudonnut takaisin, – mutta… tukehtuneen maailman päälle! Meidän kannaltamme katsottuna melkein yhtä hyvä, vaikkei olisi takaisin tullutkaan!
Minä katsoa tuijotin häneen. Hämmästyksissäni en vielä lainkaan käsittänyt, että kaikki minun toiveeni olivat rauenneet tyhjiin.
– Mitäs te nyt aiotte tehdä? – kysyin minä.
– Ensinnäkin, jos saisin lainaksi multalusikan, niin kaapisin pois hiukan tätä multaa ja maata, mikä minua nyt verhoaa, ja toiseksi, jos saisin käyttää hyödykseni teidän talonne mukavuuksia, niin ottaisin kylvyn. Ja sitte me haastelemme kaikessa rauhassa. Varovaisinta olisi – lisäsi hän, laskien savisen kätensä minun käsivarrelleni, – ett'emme puhuisi tästä asiasta kellekään. Minä tiedän saaneeni aikaan paljon vahinkoa… kenties on ympäristöllä yksi ja toinen talokin kukistunut. Mutta, toiselta puolen, mahdotontahan minun on korvata tekemääni vahinkoa, ja jos oikea syy siihen tulee tunnetuksi, niin syntyy nurinaa ja narinaa, ja työni keskeytyy. Eihän ihminen saata kaikkea ennakolta arvata, enkä minä suostuisi hetkiseksikään raskauttamaan teoretillisia tutkimuksiani vielä käytännöllisilläkin harkinnoilla. Aikaa voittain, kun teidän käytännöllinen älynne on otettu avuksi, ja cavoriiti pääsee selville vesille, – selville vesille, sehän on oikea sana, eikö niin? – ja kun se on toteuttanut kaiken sen, mitä te siitä olette ennustanut, niin silloin kyllä sovimme noitten ihmisten kanssa. Mutta ei vielä, ei vielä. Ellei muuta selitystä anneta, niin ihmiset – meteorologisen tieteen nykyjään vielä ollessa niin heikolla kannalla – luulevat koko tapausta cykloni-myrskyn syyksi. Ja sitten pantanee toimeen yleinen rahankeräys, ja koska minunkin taloni on kukistunut ja poroksi palanut, niin minäkin saan melkoisen summan vahingonkorvaukseksi, ja siitähän on oleva verraton apu tutkimustemme jatkamiseen. Mutta jos saavat tietää minun olleen vikapään, niin ei yleistä keräystä tulekaan, vaan jokikinen äittelee ja ärhentelee. Ja siitä on ilmeisenä seurauksena se, etten enää voi rauhassa työskennellä. Minun kolme apulaistani ovat kukaties saaneet surmansa tai eivät ole. Se on yksityisseikka se. Jos ovat, niin eipä siitä suurtakaan vahinkoa, he kun olivat enemmän uutteria kuin taitavia, ja tähän ennen-aikaiseen sattumukseen on suureksi osaksi pidettävä syynä heidän yhteistä huolimattomuuttansa sulatus-uunin hoitamisessa. Jos hengissä