pkylä
Suomalaisen teatterin historia II Puhenäyttämön alkuvuodet ja suomalainen ooppera. 1872-79
I. Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73
Suomalainen teatteri oli siis olemassa.
Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen on kerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskin monesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, ei tällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästä kaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitä emme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuun keskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiina työhön. Ja työhön – se on harjotuksiin – ryhdyttiinkin kohta; kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siis olemassa.
Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos, silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaisten epäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut. Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, ei suinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanut mielikuvituksesta todellisuuteen – päin vastoin se odotti, että uhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisi mahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivat suomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät – Kaarlo ja Emilie Bergbom – joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakka itsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät, vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivät laitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä ei ollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tuli pitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet, menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita. Bergbom-sisarusten – näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneet määrätyn, yhteisen elämäntehtävän – uhrautuvaisuus ja kaikki kestävä tarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätunto ja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne ne lopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.
Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistä kohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajan innostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajina mainituiksi teatterin historiassa:
Oskari Vilho 1 (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjuri senaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);
Ismael Edvard Kallio (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta, ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;
Aukusti Korhonen (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen (kts. I. s. 28);
August Alfred Aspegren, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmista Uudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meni Westermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;
Edvard Himberg, 19 v., vaunutehtailijan poika Haminasta, Westermarkin seurueen jäsen;
Maria Aurora Olivia Toikka (Gullsten), 32 v., vääpelin tytär Kurusta, Helsingin teatterikoulun oppilas ja Westermarkin seurueen jäsen;
Selma Emilia Heerman, 19 v., kellosepän tytär Porista, läpikäynyt Porin naiskoulun, Westermarkin seurueen jäsen;
Solida Savolainen (Rönngren), 36 v., värjärin tytär Kuopiosta;
Selma Evelina Tötterman, 19 v., kauppiaan tytär Hämeenlinnasta; tullut heinäkuulla;
Lydia Lagus, 19 v., kanttorin tytär Isostakyröstä, Jyväskylän seminaarin oppilas; tullut syyskuulla;
Arthur Alfred Lundahl, 28 v., kaupunginviskaalin poika Oulusta, eronnut Kuopion lukion 2: lta luokalta; statistina palvellut ja kerran esiintynyt W. Åhmanin ja Pousetten teatterissa 1865; niinikään kerran esiintynyt laulunäytelmässä Alphyddan (Alppimaja) Lindmarkin teatterissa 1866; toimeenpannut iltahuveja maaseutukaupungeissa 1866-67; sen jälkeen ollut merillä; tullut lokakuulla;
Amanda Eufrosyne Kaarlonen (Glade), 20 v., kauppiaan tytär Porista, yksityistä koulua käynyt; liittynyt seurueeseen teatterin ollessa Porissa;
Bruno Wilhelm Böök, 20 v., nimismiehen poika Padasjoelta; tullut maaliskuulla 1873;
Benjamin Leino (Ahlgren), 20 v., kyläkouluttajan poika Lapualta (synt. Ylistarossa), kauppakirjuri Vaasassa, josta toukokuulla 1873 tullut jalkaisin Hämeenlinnaan ja sieltä rautateitse Helsinkiin.
Tästä luettelosta näkyy, että useimmat uuden teatteriseurueen jäsenet olivat jo ennen astuneet ainakin jonkun askeleen näyttämöllä. Puhumatta Vilhosta, jossa Bergbom alusta alkaen sai luotettavan avustajan harjotusten ynnä muunkin näyttämöllisen toimen järjestämisessä, olivat enemmän tahi vähemmän kokeneita Lundahl ja kaikki Westermarkin joukossa olleet – niin etupäässä nti Toikka ja Korhonen, jotka molemmat olivat olleet Helsingin teatterikoulun oppilaita, mutta niin myöskin nti Heerman sekä Aspegren ja Himberg. Toiset olivat korkeintaan esiintyneet seuranäytännöissä, jollei heitä ollut teatteriin houkutellut yksistään halu tulla näyttelijäksi, jonka perustuksena tietysti usein, joskaan ei aina, on luontoperäinen taipumus näyttämötaiteeseen. Edelleen nähdään luettelosta, että näyttelijänalkuja vastaanotettiin pitkin vuotta, vaikkei kaikkia tarjokkaita voitu edes koetteeksi hyväksyä.
Teatteria perustettaessa oli ennen kaikkea ajateltu puhenäyttämöä ja sitä varten oli ylempänä luetellut jäsenet otettu. Poikkeuksen teki vain nti Lagus. Hän otettiin näet lauluäänensä vuoksi ja tulevia oopperanäytäntöjä silmällä pitäen. Lydia Laguksen "löytäjä" oli ruotsalainen sanomalehtimies S. A. Hedlund.2 Tämä merkkimies julkisen sanan edustajain joukossa Ruotsissa kävi kesällä 1872 Suomessa ja oli muun muassa läsnä kansakoulunopettajain kokouksessa Jyväskylässä. Siellä hän kuuli nti Laguksen laulavan ja ihastui suuresti hänen ääneensä ja raikkaaseen esitykseensä. Sittemmin Helsingissä, jossa "mahdikas, suulas, ystävällinen, poskiparrakas, tukkukauppiaanlaatuinen gööteporilainen leveine nauruineen ja leveine mielipiteineen talonpoikaisystävänä" seurusteli yksinomaan fennomaanien kanssa,3 hän mitä innokkaimmin suositteli nti Lagusta otettavaksi teatteriin. Syyskuulla uusi "laululintunen" tulikin Helsinkiin ja alkoi harjottaa opintoja nti Mechelinin johdolla. Bergbomin ensi arvostelu hänestä oli: hän on kokonaan umppu, josta ei vielä tiedä kuinka kaunis kukkanen siitä puhkeaa.
"Nuoressa suomalaisessa teatterissa tehdään hartaasti työtä", Bergbom itse kirjotti heinäkuun lopulla. Huolimatta seurueensa harvalukuisuudesta johtaja jo kesäkuulla oli pannut harjotukset alkuun, ja sitte niitä jatkettiin koko kesän ja syyskuullakin niin ahkerasti, että tuskin ainoakaan päivä kului hukkaan. Eräässä kirjeessä syyskuun keskivaiheilta tapaamme sanat: "Bergbom harjottelee väsymättömästi nuorta suomalaista teatterijoukkoa, joka päivä, arki ja pyhä, harjotellaan!" Mutta tietysti valmistuspuuhat eivät rajottuneet harjotuksiin. Niiden ohella tuli johtajan ajatella ohjelmistoa, se on valita ja suomennuttaa sopivia näytelmiä sekä hankkia pukuja y.m. varustuksia, joita ilman ei vaatimattominkaan teatteri tule toimeen. Näissä jälkimäisissä puuhissa oli Emilie sisaren käytännöllisyys ja toimeliaisuus ei ainoastaan tarpeen, vaan onnistumisen välttämättömänä ehtona, sillä paitse kokemusta puuttui Kaarlolta aikaakin kaikkeen, hän kun yhä edelleen pysyi Morgonbladetin aputoimittajana. Teatteriyrityksen ollen näin alulla se näet ei vielä kyennyt turvaamaan johtajalleen huoletonta taloudellista asemaa, taikka oikeammin Bergbom ei sitä pyytänytkään.
Kiitollisuuden osotukseksi Suomalaista seuraa kohtaan on katsottava, että Suomalaisen teatterin ensimäinen esiintyminen lukuisamman yleisön edessä tapahtui iltamassa 25 p: nä syysk., jolla seura alotti toimensa syyskaudella. Silloin esitettiin A. Rahkosen suomentama Müller von Königswinterin Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt) nti Toikka pääroolissa ja sanotaan siitä: "Iloista oli nähdä, että vasta-alkavat näyttelijät lyhyellä harjotusajalla ovat saavuttaneet niin suurta tottumusta kuin he tässä näytelmässä osottivat." Samana iltana A. Almberg piti esitelmän seuran kolmivuotisesta elämästä ja tarkastaen seuran eri toimihaaroja hän draamallisiin harrastuksiin nähden tuli siihen päätelmään, että – joskin pääansio Suomalaisen teatterin