hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä, ikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja silmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti huoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen saattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea – ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä piirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat muutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät mustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina säännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai helyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt yleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen puku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi kurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin yläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan huomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen vaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa, jota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat sen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen rubiininauha.
Huoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin ja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä. Hänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä kuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja talutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin tähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti katseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin nähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä miettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes sen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut hienointakaan punehdusta.
Otettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen nainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta jumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen olento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän kyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten hetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli vähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin eriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen kunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut estää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren läsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta uteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa ja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi omaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin yksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä ei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea nainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka näytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja ilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi sitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen osoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään hän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden kiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan jälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa liepeen häilähtävän ovesta.
Huonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja mausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin jätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä, yrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta hänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä konttorihuoneessaan.
"Minä toivon, mylord", alotti porvari, "että teidän valmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä, voidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties viimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia kaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen luokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin alueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja muissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää."
"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan velvollisuuteni", selitti nuori ylimys, "mutta halua on minulla siihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet ne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta – en totisesti heiltä kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen – ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua aivan yksinäni noin uudelle näyttämölle."
"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta aatelismiehelle", sanoi Heriot; "mutta minun täytyy joka tapauksessa käydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen asti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin helpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen osoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan kuultaviin. Mutta enpä tiedä", lisäsi hän hymyillen, "tokko nämä pikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu ne vanhan sepän tarjoamina".
"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel ojentaen kätensä.
"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari, "niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen, kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."
Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.
Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I: n hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen mahdolliseen.
"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".
"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo herrasmiestä, joka sinua virkisti".
"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa, totta kyllä – häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen viiniänsäkin."
"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin sinun olisi pitänyt."
"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies, "te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin – niin, taisinpa laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen vielä konsanaan kuulivat – "
Ja