joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista jaarleista".26
"Niinpä niin", tuumi emäntä Ursula; "aivan oikein! En ole milloinkaan tuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut, kuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti alentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen – ja mitä teikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri, että ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele kaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon ylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä asiassa käy tekeminen."
"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel Olifauntiksi", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen salaamaan punasteluansa.
"No, taivas varjelkoon!" huudahti emäntä Suddlechop; "jo nyt pitikin käydä kerrassaan kalpaten!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta kummastuneena.
"No, etkö siis tiedä", alotti emäntä, "mitä voimallisia vihamiehiä hänellä on hovissa? Etkö tiedä – mutta kieleni käyköön rakoille, se juoksee vinhemmin kuin järkeni – riittää sanoa, että sinun olisi parempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin ajatella nuorta Glenvarlochia."
"Hän on siis onneton?" sanoi Margaret. "Minä tiesin sen – tunsin sen – hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin hilpeätä – hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen kosketusta – hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin nähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa."
"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!" päivitteli emäntä Ursula. "Piloille mennyt koko tyttö – ihan kaistapääksi – rakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun hän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä on asia, jossa en voi auttaa sinua – se käy omaatuntoani vastaan, ja se on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän sen kyllä omana tietonani."
"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta salaisuuteni?" virkahti Margaret kiivaasti. "Jos sen teet, niin tiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua hyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta."
"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret", virkkoi Ursula tovin mietittyään; "ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani soveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin – en ikinä unohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha hänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin ja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä sujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta kärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän seisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna sillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin useasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan hamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan puuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen käsitelläkseen."
"Sinua hourua!" pahastui mistress Margaret. "Minäkö puhuisin sinulle sellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli? En sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä puuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin."
"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa", kysyi Ursula, "mitä on sinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen asian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni."
"Ja mitä minulta tahtoisit?" tiedusti mistress Margaret.
"Mitä olet ennen närkästyen evännyt", vastasi emäntä Ursula. "Tahdon jotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään vain rukouksissa."
"En mistään hinnasta", kielsi mistress Margaret, "suostu vakoilemaan hyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula – en ikinä tunkeudu sellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että minulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan hoitooni – ajattele jotakin muuta hyvitystä."
"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän", sanoi neuvoja. "Nuo kaksisataa puntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin omavaltaiseksi, kultuseni."
"Paljon mahdollista", myönsi Margaret Ramsay. "Palvele sinä minua sillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen pantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla."
"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!" toisti emäntä; "ja tämä sormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos minun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä alttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua palvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu päivä päivältä, ja meidän perheemme – "
"Älä siitä sen enempää", puuttui puheeseen Margaret; "me ymmärrämme toisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen asioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?"
"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua", vastasi emäntä Ursula. "Tiedän vain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa joukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen lisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi, sievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?"
"Kuulin sattumalta", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa yksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; "hän asuu, luulemma – jonkun Christien luona – ellen erehdy – Paavalin laiturin lähellä – laivatarpeiden kauppiaan."
"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan sentään, mistress Margaret – jos hän on putkahtanut esiin toukkana niinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä kuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja suloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet viestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua painautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!"
Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.
Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja palvelevainen – ja luullakseni uskollinen – taikka jollei ole, pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita. Soisinpa sentään, etten olisi puhunut – olen alottanut toivottoman työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja – pelkkää pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" – ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä ilmaistavaksi.
9. LUKU.
Anomus kolmannen kerran
Saattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista jännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli valmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska tästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi varhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän maanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin miellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä hyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi ja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti nuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan urhon purjeista tuulen – siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan haasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi kauppaa.
Määrähetkenä