asuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä – viimeksimainittua suojaa kuului käytettävän "tanssiin ja muuhun sellaiseen" – oli peitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr Direckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla englantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä syistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä "moitteettomine pöytäliinoineen". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan jäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman tapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin – nähtävästi keittiön suunnalta – pari hyvänluontoista palvelijatarta vetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni opas kertoi nimitettävän "täti Kalisevaksi" – tosiaan se tuntui nimensä ansaitsevan – ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan oli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan tarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja, pitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja hänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista – viimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea mennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä keskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen silmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain puolella korvalla.
Seurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin ymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti asia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat paljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin peittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen seitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin Britling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava, kenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän oli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata kasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen, silmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka luultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli samoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään kuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki muut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden rajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies, jota kaikki nimittivät "Teddyksi". Mr Direck arvaili hänen olevan "sihteerin".
Mutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi oli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori nainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin oikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi neito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta ja tuntui – vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin määritellä – jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan välissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen, kultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin asiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen, älykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa, sekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja ruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno pronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä korkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui vaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen se pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä. Mietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi mrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin viimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut mrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin vierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin olla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta tuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi…
Älyttyään vihdoin, että sukulaisuusongelma oli jätettävä ratkeamaan itsestään, ellei mielinyt suistua kokonaan keskustelun ladulta, mr Direck kääntyi emännän puoleen, jonka silmälläpitovelvollisuudet sallivat pienen lepohetken, ja lausui hänelle, miten muistettava asia mr Britlingin tapaaminen hänen omassa kodissaan tulisi hänen elämässään olemaan ja miten erinomaisen suuressa arvossa Amerikka oli alkanut pitää mr Britlingiä ja hänen kirjoitelmiaan. Hän huomasi erään ennakolta suunnitellun keskustelujohdannon sopivan tähän aivan vähäisin muutoksin. Sitten hän jatkoi huomauttaen, että oli yllättävän mielenkiintoista havaita mr Britlingin käyttelevän omaa automobiilia, vieläpä automobiilia, joka oli amerikkalaista tekoa. Amerikassa oli automobiilien ja muiden samanlaatuisten tuotteiden valmistus tehty järjestelmälliseksi, vieläpä siinä laajuudessa, että sen hänen mielestään piti suorastaan hämmästyttää eurooppalaisia. Aivan varmaan Se oli omansa hämmästyttämään eurooppalaisia tehtailijoita. Kuvaavana esimerkkinä hän voi kertoa pienen jutun eräästä Robinson-nimisestä tuttavastaan – miehestä, joka, kumma kyllä, kooltaan ja ulkomuodoltaan suuresti muistutti mr Britlingiä. Hän oli juuri asemalta tultaessa kertonut tästä mr Britlingille. Hänen tuttavansa oli eräiden kumppanien kera tehnyt toistaiseksi suurisuuntaisimman yrityksen valloittaakseen, lyhyesti sanoen, kevyiden tuhannen dollarin automobiilien markkinat. Heidän ajatuksensa oli tämä: "Kysymyksessä olevat markkinat voidaan käsittää rakennusleikiksi, jossa irralliset kappaleet odottavat kokoojaansa. Me suoritamme tuon tehtävän." Mutta se oli helpommin ajateltavissa kuin suoritettavissa. Heti aloitettaessa hän ja hänen toverinsa kohtasivat odottamattaan erittäin pahan pulman…
Aluksi mrs Britling seurasi mr Direckin esitystä melkeinpä jakamattomalla tarkkaavaisuudella, mutta kun johdanto oli valmis, olivat asiat sinisellä liinalla ehtineet uuteen vaiheeseen, joka yhä enemmän vaati rouvan älykästä johtoa. Pikkupojat ilmestyivät äkkiä hänen vierelleen. "Otammeko lautaset ja tuomme mansikat, äiti?" kysyivät he yht'aikaa. Sitten kutsuttiin toinen taampana pysyttelevistä sievistä neitsyistä ja annettiin hänelle, määräyksiä matalalla äänellä, ja mr Direck tajusi, ettei Robinsonin kuvaavat kokemukset tällä kertaa sopineet seikkaperäisemmin esitettäviksi. Hiukan nolona, mutta täysin ymmärtäen tilanteen laadun, hän kääntyi puhuttelemaan vasemmanpuolista naapuriansa…
Neiti hymyili tosiaankin harvinaisen somasti, ja hänen vienoissa, kirkkaanruskeissa silmissään oli jotakin erikoista – aivan kuin pienen, vikkelän linnun liikehtimistä. Ja – hän muistutti jotakin tuttua henkilöä! Aivan varmasti. Hän oli valmis ryhtymään keskusteluun.
"Minä tässä mainitsin mrs Britlingille", sanoi mr Direck, "miten suurena onnena pidän, että sain tutustua mr Britlingiin näin perheen piirissä".
"Ettekö ole häntä ennen tavannut?"
"En, tulin vuorokautta liian myöhään hänen matkustaessaan Bostonin kautta viime Amerikan-matkallaan. Tasan vuorokautta. Olin siitä kovin pahoillani."
"Olisin hyvilläni, jos minullekin joku kustantaisi matkan maailman ympäri."
"Jos kirjoitatte yhtä hienosti kuin mr Britling, niin mr Kahn lähettää teidät matkaan."
"Luuletteko, että se kävisi päinsä, jos osoittaisin taipumuksia?"
"Miksei. Kirjoittakaa joitakin lupaavia näytteitä – vain sen verran, että hän tulee vakuutetuksi."
Nuori neiti ajatteli mr Britlingin hyvää onnea.
"Hän on nähnyt Intian. Ja Jaapanin. Viikkokausia hän on ollut Egyptissä. Ja hän palasi suoraan halki Amerikan."
Mr Direck oli jo höyrylaivalla alkanut totuttautua hyppelehtivään ja epäjohdonmukaiseen englantilaiseen keskusteluun. Hän teki nyt mielestään kerrassaan oivan hyppäyksen samalla alentaen äänensä tuttavallisen matalaksi. (Luultavasti jo Aatami ensi kertaa Eevan kanssa keskustellessaan huomasi, kuinka miellyttävää on alentaa tutunomaisesti ääntään, kun lähettyvillä on siro korva ja sen juuressa korea kihara.)
"Otaksun", virkkoi mr Direck, "että mr Britling tutustui tuohon värilliseen herraan Intiassa?"
"Värilliseen herraan!" Neiti katsahti nopeasti pöydän toiselle puolen ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jotakin purppuranpunaista ja siinä keltaisia täpliä. "Ei, hänhän on eräs mr Lawrence Carminen nuoria miehiä!" selitti hän vieläkin tutunomaisemmin sellaisin ilmein kuin olisi ollut kysymys heidän edessään seisovasta