vaatteisiin hyvänsä. Maaperänä on runsas, mehuisa savi, joka muuttuu puolittain juoksevaksi syksyisin, kun on sorsajahdissa kahlattava. Velikullat ovat aikoja sitten vääntäneet kaikki meidän tienviittamme päin seiniä. Meidän kanamme ja sikamme käyvät parvittain yksillä laitumilla. Meidän ruusumme ja tammemme ovat suurenmoiset; se jo osoittaa että täällä on varsinainen Englanti. Jos haluaisin pelata golfia – jota kelpo essexiläisenä en halua – saisin ajaa kymmenen peninkulmaa Hertfordshireen. Ja mitä tulee reumatismiin ja korkeaan ikään, ei Surrey vedä meille läheskään vertoja. Tahdoin teille selittää kaiken tämän, sillä paikkakunnan teihin tekemä vaikutus on mainituista seikoista riippuvainen… Tämä seutu on osa todellista Englantia, Englantia Lontoon ja tehdasalueen ulkopuolella. Se liittyy Wessexiin ja Merciaan ja vanhaan Yorkshireen – tai miksei Meathiin ja Lothianiin. Ja sitä myöten ollaan vielä oikeassa Englannissa…"
Mr Direck ei kyennyt antamaan tälle selontekoryöpylle täyttä arvoa, koska hän sen kestäessä etääntyi muusta seurueesta. Hän halusi päästä lähemmin tuntemaan äsken löytämäänsä serkkua ja hän tahtoi tietää mitä lapsukainen, bengalilainen herra – jota ilmeisesti ei saanut nimittää "värilliseksi" – isonenäinen nainen ja kaikki muut selittämättömät henkilöt oikeastaan olivat. Sen sijaan kuljetti mr Britling häntä yksinään ympäri kartanoa ikäänkuin näytelläkseen asumustaan kaikilta kulmilta ja puheli niin nopeasti ja oikullisesti, ettei mr Direck saanut tehdyksi yhtään kysymystä, varsinaisen asiansa esittämisestä puhumattakaan.
Kukkatarha oli melkoisen laaja ja sieltä levisi miellyttäviä tuoksuja. Se oli täynnä suuria tuuheita ruusupensaikkoja ja yksinäisiä ruusurunkoja; siellä oli pitkä säleistö köynnös- ja lonkerokasveja, iso lehtimaja ja kukkalavoissa sikinsokin, ilman mitään järjestyksen oirettakaan kukkivia orvokkijoukkoja ja sekalaisia luikertavia kasveja, jotka parveillen ja tungeskellen taistelivat keskenään ankaria taisteluja. Ja yhä jutellen mr Britling johti puna-aitaisen ja hedelmäpuita paisuvan kasvitarhan ohi läpi veräjän neliskulmaiselle tasanteelle, joka oli ollut aikoinaan tarhapihana entisen luuvan edustalla. Luuvanovien sijaan oli asetettu lasi-ikkunat, ja keskelle tasannetta oli järjestetty syvä vesiallas, joka oli täynnä sadevettä ja jossa mr Britlingin ohimennen tekemän huomautuksen mukaan "kaikki" kävivät uimassa kun ilma oli lämmin. Ajuruohoa, rosmariinia ja muita hyvänhajuisia kasveja oli istutettu tasanteelle altaan ympärille, ja kymmenen tasaiseksi leikattua Arbor vitae-puuta seisoi vahdissa. Mr Direck kärsi Tantaloksen tuskia nähdessään syreenipensaiden lomitse vilahdukselta äsken löytämänsä serkun ja hänen sukulaisensa, sinipukuisen naisen pelaamassa tennistä intialaisen ja erään toisen nuorukaisen kanssa, kun taas aina tarvittaessa isonenäinen nainen kulki yli näkymön ja kumartui viihdyttäen lapsenvaunujen yli. Ja mr Britling, joka oli istuutunut sellaiseen paikkaan, mistä mr Direck vain vaivoin saattoi viheriäin lehväin välitse nähdä helakanpunaisia, sinisiä, valkoisia ja ruskeita pilkahduksia, puhui yhä Englannista ja Amerikasta ja niiden välisistä suhteista ja kaikesta muusta mitä on auringon alla.
Pian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen molemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa jälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen harmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti kuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja sen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.
Toisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista huomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen, amerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat, mutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta vaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta. Hän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja leikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.
Mr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien tavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi itsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan vilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään – mahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja käänteitä – ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan alinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin. Kaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki oli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan rehentelevää – siinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei ole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai paljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa…
Mr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli mr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä ja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden viimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja kuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen häipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen kappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine, luentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä vielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja…
"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei kukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei kukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet syntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta nähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui niin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli ylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! – sitä ei voi olla omaksumatta – se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina, ja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa lajia! kuin Lingula, eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä löytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä päivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut ollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät ainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan siirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat Austraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta näihin asioihin."
Mr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen katseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen älykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen päätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki, vaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.
"Tuo luuva", sanoi hän, "on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta".
"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties jonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla kulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta."
"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan."
Mr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei kallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on osunut määräpaikkaansa.
"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen, joka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne."
Mr Britlingin oli pakko pysähtyä. "Minkä muistutuksen", kysyi hän.
"No niin", vastasi mr Direck, "silmäänpistävintä minusta on se, ettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha. Luuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole, eikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos tänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin pois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä."
Hänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi pelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.
"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä Englannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen vaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että heidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa määrin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan Englannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi