kulta
PROLOGI, 1940
Kello viittä vaille yksitoista a.p. eli vähän ennen puoltapäivää Moskovan ajan mukaan kajahtaa venäläisten tykkien yhteislaukaus koko rintaman leveydeltä. Sen jälkeen hetki papatusta, kun konekiväärit ampuvat vyönsä tyhjiksi. Sitten ihmeellinen hiljaisuus.
50-vuotias nostomies Gustaf Erik Strand ei voi pidättää kyyneleitä. Sota on juuri hävitty ja rauha tehty. Varhain aamulla hän on vielä vienyt hevosella saikkaa ja näkkileipää Patterinmäelle, jossa väsyneet miehet ovat estäneet venäläisten pääsyn Viipuriin keskikaupunkiin. Nyt kuitenkin vetäydytään kaupungista ja koko Laatokan Karjalasta.
Strand palaa kasarmille Papulaan. Kulkeminen kaduilla on aikamoista liukastelua. Kaupunkia on pommitettu ankarasti, romua ja tiiliskiviä lojuu joka paikassa ja tulipalojen sammuttamiseen käytetty vesi on jäätynyt kaduille. Linnan tornissa liehuu vielä suuri Suomen lippu, mutta jokin rakennus tornin juurella palaa ankarasti savuten. Strand tulee kasarmille juuri oikeaan aikaan kuullakseen puhetta, jota pitää ulkoministeri Väinö Tanner kasarmin ikkunalle nostetussa radiossa:
“Huolimatta puolustuksemme suuresta menestyksestä emme yksinämme voi viedä tätä taistelua voittoisaan loppuun saakka. Kun apua ei tule on taistelun lopputulos selvä. Sodan jatkuessa voidaan maamme valloittaa ja sen väestö joutua epätoivoiseen asemaan.”
Strand itkee edelleen. Kannakselainen korpraali Väinö Muje yrittää lohduttaa:
“Elä sie itke, män miultai muatila enkä silti vetistele”.
“Vaan kun minulta meni kahdenkymmenen maatilan hinta”, nyyhkii Strand ja Muje menee oudon näköiseksi. Lienee mies saanut ryssän kranaatin liian lähelle ja mennyt paukusta sekaisin, miettii hän mielessään. Sellaista tapahtuu sodassa.
Nostomies näyttää perin nuhjaantuneelta, mutta jokin panee Mujeen arvelemaan, että veikkonen on joskus nähnyt parempiakin päiviä. Miehethän eivät osaa toisen miehen ulkonäköä kunnolla arvioida, mutta Mujeen mielestä itkupilli muistuttaa suunnilleen sitä tyyppiä, josta naiset sanovat, että pitkä, tumma ja komea. Ja sitten antavat, perkele.
Patterinmäeltä Strand olisi melkein nähnyt Vitsataipaleelle siihen paikkaan, joka häntä kiinnosti. Päätä ei kuitenkaan auttanut paljon kohotella, sillä marsalkka Semjon Timošenkon käskyläiset paukuttivat kuin viimeistä päivää. Ja olikin sen sodan viimeinen päivä.
Raahustaessaan muiden joukossa pois Viipurista Strand arvelee, että näkee kaupungin viimeistä kertaa, missä hän osuu oikeaan. Aikaisemmin hän oli sitä toki katsellut vaikka kuinka, sillä hän asui Viipurissa vuodesta 1913 aina vuoteen 1918.
1. LUKU, 1908-1913
Montmartre ja Havis Amanda
Erik Strand opiskelee Sorbonneksi kutsutussa Pariisin yliopistossa juridiikkaa ja taloustiedettä syksystä 1908 alkaen. Pikkuruisessa Helsingin kaupungissa kasvaneelle maalaispojalle tekee hyvää nähdä maailman menoa. Maanmiehiä liikkuu Pariisissa paljon, taitelijoita ja taivaanrannan maalareita. Heitä opiskelee myös yliopistossa, mutta yksikään ei osu käymään samoilla luennoilla hänen kanssaan. Niinpä hän ystävystyy Girš Jankelevitš Brilliantin kanssa. Girš on intelligentti juutalaisnuorukainen Pietarista. Hän on tosin kaksitoista vuotta Erikiä vanhempi, mutta se ei ystävyyttä haittaa. Erik tulee yliopistoon suoraan koulunpenkiltä, mutta Giršin nuoruus on kulunut vuoden 1905 itsevaltiuden vastaisessa kapinoinnissa ja sitä seuranneessa vilkkaassa politikoinnissa. Opiskelemaan hän lähtee vasta iässä, jossa normaalisti huhkitaan jo työelämässä. He molemmat liittyvät saksalaiseen osakuntaan. Venäjän keisarikunnan alamaisilla, joihin Erik ja Vähä-Venäjällä eli Ukrainassa syntynyt Girš kuuluvat, ei omaa osakuntaa ole.
He liikkuvat paljon yhdessä ja tentin tullen auttelevat toisiaan, jos pystyvät. Pariisin kadut ja kujat ovat tulvillaan nuoria naisia, joita Erik ja Girš yhdessä saalistavat. Kun Girš syystä tai toisesta – luultavasti vuokravelan takia – menettää ullakkoasuntonsa, neuvottelee Erik vuokraemäntänsä kanssa hänelle luvan muuttaa Erikin kanssa yhteen. Erikin tilavaan huoneeseen mahtuu vallan mainiosti toinenkin sänky.
Girš näyttää viettävän opiskelun ohessa jotain toista, salattua elämää. Erik arvelee, että hän saattaa olla edelleen vallankumouksellinen tai sitten esittää sellaista vaikuttaakseen kiinnostavalta. Vuoden 1905 ja 1907 lakkojen ja mellakointien jälkeen Pariisissa kuhisee Venäjältä paennutta väkeä, jolle kotimaassa on annettu karkotustuomio tai linnareissu poliittisista syistä. Aika ajoin Girš katoaa joksikin ajaksi silmistä ja viikonloppuisin häntä ei yleensäkään näy.
Kerran he viettävät aikaansa katukahvilassa, kun Girš sanoo hiljaisella äänellä:
“Vilkaisepa tuota huopahattuista veikkosta, jolla on kellertävä pitkä takki. Huopahattu näin lämpimällä ilmalla. Olen nähnyt tuon tyypin ennenkin. Taatusti on Rue de Grenelleltä”.
Pariisin hienostokaupunginosassa kulkevalla Grenelle-kadulla sijaitsee Venäjän keisarikunnan konsulaatti, mutta sinne on asettunut Venäjän ja Ranskan välisellä sopimuksella myös tsaarin ohrana, salainen poliisi. Girš väittää, että Pariisi on Venäjän nuuskijoita täynnänsä. Lisäksi heitä auttelevat pientä korvausta vastaan eläkkeellä olevat ranskalaiset Sureté Nationalen etsivät. Ihmekös tuo. Pariisissa arvellaan asuvan enemmän venäläisiä kapinoitsijoita kuin konsanaan Pietarissa.
Girš tulee keskiluokkaisesta kauppiaskodista, mutta hän ei koskaan mainitse, että kotoa olisi tullut rahalähetys. Erikille niitä kuitenkin tulee, sillä hänen isänsä on varakas korkea virkamies, joka kaiken lisäksi aikoinaan nai rahaa ottaessaan puolisokseen Erikin äidin. Erik on kerran esittänyt, että saisi koko lukuvuoden rahantarpeensa kerralla mukaansa, näin säästyisivät postiosoituskulut. Isä vain nauroi. Kai hän ajatteli, että Erik tuhlaa vuoden varat muutamassa kuukaudessa ja ruinaa sitten lisää.
Aina rahalähetyksen tullessa he kuitenkin pitävät Giršin kanssa pienet juhlat. Jos he eivät saa naisia asuntoonsa, niin he menevät mieluusti Folies Bergeres-varieteehen yrittäen mielessään herättää henkiin viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja, joista de Maupassant on niin vetävästi kirjoittanut. Sinne ajetaan tietysti omnibussilla, kaksikerroksisella vaunulla, jota vetää hevospari. Nuoret herrat nousevat aina pitkin tikkaita toiseen, kattamattomaan kerrokseen. Sieltä näkee kauaksi ja on myös itse näkyvissä. On Pariisissa toki itä-länsisuunnassa kaupungin lävistävä “Chemin de fer Métropolitain”, mutta kuka sitä nyt maan alla matkustaisi. Jäisi katuelämä näkemättä.
Matkalla Montparnasselta Montmartrelle ylittää omnibus Pariisin suuret bulevardit. Puiden varjossa on paljon telttoja, joissa myydään kaikenlaista sälää. Joskus Erik käy bulevardeilla myös niissä teltoissa, joissa pelataan mielenkiintoista uhkapeliä nimeltä roulette.
Ensiksi nautitaan varieteen ravintolan puolella šampanjaillallinen, jonka aikana on mukava seurata, kuinka Pariisin pikkuporvaristo iloittelee. Illallisen jälkeen noustaan rappuja teatterisaliin. Ohjelma on yleensä erinomainen ja siinä on paljon muutakin kuin paljaita takapuolia ja can-cania, joka tietysti on saliin kokoontuneen miesväen suosikkinumero.
Erik kokee Pariisissa myös pienen rakkausseikkailun. Hän tapaa moskovalaistytön Marinan. Marinan ulkonäössä ei ole mitään erikoista paitsi hänen silmänsä. Harmaanvihreät silmät loistavat epätavallisen suurina ja kirkkaina. Usein niissä tosin esiintyy poissaoleva katse, joka johtuu siitä, että Marina ajattelee runojaan. Hän kuuntelee Sorbonnessa kirjallisuushistorian luentoja ja haaveilee runoilijanurasta.
Marina on nuori, vasta 17-vuotias, mutta Erik kadehtii häntä silti vähän, sillä neitonen on ennättänyt nähdä maailmaa jo paljon. Marina oli vasta kymmenvuotias, kun hänen äitinsä sairastui tuberkuloosiin ja koko perhe muutti Nerviin Italian rannikolle. Arveltiin, vaikkakin turhaan, että meri-ilmasto pystyy parantamaan äidin tuberkuloosin. Marina tuoksuu nuorelta, pähkinöiltä ja vaniljalta.
Marina kävi koulua Sveitsissä, Lausannessa ja muutti isän ja sisarten kanssa takaisin Moskovaan vasta sitten, kun hänen äitinsä kuoli. Runoilijaksi ei tietenkään opita, vaan synnytään, mutta Marina arvelee, että luennot Pariisin yliopistossa auttavat häntä tiellä runojen maailmaan.
Romanssi on kiihkeä, mutta lyhyt. Se ei kestä puolta vuottakaan, sillä Marinan pitää palata Venäjälle.
Neljän vuoden huvitteluun sisältyy sen verran opiskelua, että Erikillä on baccalaureuksen