toistensa mieltymyksiä. Anna unohtaa, että Erik on oikeastaan asiakas ja alkaa saada orgasmeja. Sitä ei koskaan ole tapahtunut varsinaisten asiakkaiden kanssa, vaikka hän osaakin voihkia aidolta kuulostavasti, kun tietää miesten siitä pitävän. Pääsee sillä tavoin niiltä nopeammin rauhaan.
Välillä he huvittelevat siten, että Erik kyselee kaikenlaista Annan asiakkaista ja heidän seksitavoistaan. Se tuntuu kiihottavan miestä ja aina sellaisen juttutuokion jälkeen he rakastelevat rajusti. Yksi Annan hulluimmista tarinoista sattui vuotta aikaisemmin. Anna kuulee ovensa takaa porraskäytävästä ihmeellistä läähätystä ja sitten voihkaisun. Hän avaa ovensa. Sen takana seisoo naama punaisena pienoinen miekkonen, joka ilmiselvästi on juuri roiskaissut rommit punttiinsa.
“A-anteeksi, taisin erehtyä osoitteesta”, mutisee mies ja pakenee kadulle.
Viikkoa myöhemmin sama mies läähättää jälleen oven takana. Anna kiskaisee hänet sisään ja vaati selitystä:
“Se nyt ei mitenkään sovi, että te käytte jatkuvasti minun oveni takana runkalla. Tässä talossa asuu muitakin.”
Kun mies vähän rauhoittuu alkaa Anna urkkia mikä hän on miehiään. Kyseessä tuntuu olevan läheisen maaseurakunnan kappalainen.
“Minun vaimoni on niin hyveellinen ja hurskas. Ei hän kieltäydy kanssakäymisestä, mutta minulla vaan ei hänen kanssaan onnistu. Minä näen kaiken aikaa unia syntisistä naisista. En minä ole uskaltanut ottaa yhteyttä kehenkään sellaiseen eikä ole ollut tarviskaan. Jos vain tiedän, että oven tai ikkunan takana asuu syntinen nainen, niin minulta tulee heti.”
Anna ehdottaa, että kappalainen toisi kymmenen markkaa, niin sittenpähän saisi tietää millaista on maata syntisen naisen kanssa. Kappalaiselta tulee jälleen pöksyyn. Sitten hän lähtee, mutta saapuu viikon päästä takaisin kymppi kourassa.
“Oli se meininkiä kuin rippikoulussa. Se saarnasi pannessaan koko ajan. Alkuun tuli aika jyrkkää tekstiä vähän tähän tyyliin, että älä tee huorin, älä tee huorin, huoruus on syntiä, huoruus on syntiä, synnin palkka on kuolema, synnin palkka on kuolema. Minä jo pelkäsin että näinköhän tuo tappaa, mutta ei. Se siinä rynkytti aika ankarasti, mutta sitten rupesi soutelemaan hiljalleen ja alkoi pulputtaa jotain tähän tapaan, että katso Simon tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän saa paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi että hän rakastaa paljon. Nainen, kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Samalla siltä taas tuli, puoli tuoppia luultavasti.”
”Kuinka sinä Anna kultaseni noin tarkkaan muistat tuon epistolan?”, kysyi Erik.
”No siitä kappalaisesta tuli kantakundi. Kävi kerran viikossa pitkän aikaa. Joka kerta aivan samanlainen saarna ja samat temput. Sitten katosi johonkin koko Viipurin läänistä. Myöhemmin kuulin, että oli tyhjentänyt seurakunnan orpokassan.”
Annan kertomus naurattaa Erikiä hervottomasti.
Parin kuukauden kuluttua Erik tajuaa, että hänen ansiotulonsa eivät mitenkään riitä. Annasta hän ei luovu oli mikä oli. Pitkään pähkäiltyään hän päättää ottaa lyhytaikaisen lainan holvissa tyhjän pantteina seisovista kultarahoista. Yksi laatikko on vajaa, kun muut ovat aivan täynnä. Kolikoita laskematta ei heti huomaisi, että rahaa on kadonnut. Erik päättää palauttaa lainatut lantit heti, kun on saanut sen luvatun palkankorotuksen. Kultamarkkojahan myydään koko ajan. Guggenhof pitää tarkkaan silmällä, että kirjanpito ja kassa täsmäävät pennilleen, mutta kultarahat ovat saaneet olla laatikoissaan kaikessa rauhassa. Niitä ei kukaan rupea laskemaan, ei edes tilintarkastaja, joka pankissa käy. Iso homma se olisikin, sillä kolikoita on noin 30 000 kappaletta. Helpompaa olisi käyttää vaakaa, sillä 400 000 kultamarkkaa painaa aika tarkalleen 129 kiloa.
Ei Erik tietenkään kultarahoilla Annalle maksa, vaikka ne ovat kyllä ihan käypää rahaa. Hän myy niitä pienissä erissä jobbareille. Sitten häntä alkaa huolettaa. Joku voi alkaa ihmetellä mistä niitä markkinoille valuu. Viipuri on sentään pieni kaupunki. Hän päättää käydä viikonlopun aikana myyntimatkalla Pietarissa. Helposti hän saa ongittua tietoonsa yksityisen rahanvaihtajan Isaac Levinin osoitteen. Siten hänen ei tarvitse mennä pankkiin, jossa saatettaisiin kysellä henkilötietoja.
Erik kähveltää vajaasta laatikosta summassa noin kilon verran kolikoita, melkein kolme tuhatta markkaa. Siitä riittää maksuiksi Annalle pitkäksi aikaa. Sitten hän pinoaa laatikot uudelleen siten, että vajaa laatikko jää alimmaiseksi. Omatunto hieman kolkuttaa. Hän ymmärtää, ettei enää ole kyseessä lainaaminen, vaan ilmiselvä kavallus.
Erik matkustaa junalla Pietariin lauantaiaamuna. Junassa kaikki puhuvat vain siitä, että samalla viikolla on Itävalta-Unkari julistanut Serbialle sodan. Varsinkin venäläiset ovat tuohduksissaan ja säälittelevät serbialaisia slaaviveljiä. Pietarin Suomen asemalta Erik ottaa ajurin ja ajaa rahanvaihtajan luo. Rahanvaihto käy näppärästi ja Erik saa aikamoisen pätäkän ruplia kultarahoistaan. Ainoa viivytys johtuu siitä, että huolellinen Levin laskee kolikot kahteen kertaan, mikä ottaa aikaa. Hän ennättää kuitenkin vielä samana päivänä Pietarin-Helsingin junaan, joka on iltayöstä Viipurissa.
Omassa pankissa hän ei voi vaihtaa saamiaan ruplia, sillä Guggenhof on käskenyt välttää niiden kerääntymistä. Jos asiakas kivenkovaan vaatii rupliensa vaihtamista markoiksi, on tämä osoitettava Guggenhofin tykö neuvottelemaan. Kaikilla pankeilla on karvaita kokemuksia Venäjän-Japanin sodan ajalta, jolloin ruplan arvo laski vauhdilla ja kurssitappioita syntyi.
Mutta eipä hätää, hän vaihtaisi ruplansa muualla pikkuhiljaa. Se ei herättäisi huomiota kuten kultarahojen vaihtaminen. Ehkäpä hän voisi maksaa Annalle ruplillakin, ovathan ne sentään valtakunnan käypää rahaa, joskaan eivät yhtä arvostettuja Viipurissa, kuin Suomen markat.
Maanantaiaamuna töihin lähtiessään Erik panee merkille, että Punaisenlähteentorilla käy merkillinen kuhina ja pälinä. Ja on siihen syykin. Sanomalehdet Karjala sekä Wiborgs Nyheter ovat julkaisseet sähkeen, jonka mukaan Saksa on lauantaina 1. elokuuta julistanut sodan Venäjälle.
Alkuun sota herättää isänmaallista innostusta varsinkin Viipurin venäläisissä. Odotetaan suuria voittoja ja kunniakkaita päiviä. Viipurin porvarit pitävät toki tsaarin yksinvaltiutta aikansa eläneenä, mutta eivät hyökkääjät juuri parempia ole. Preussilainen sotilasdiktatuuri on vähintään samalla tavoin pimeä ja vastenmielinen kauppamiehille, jotka haluaisivat vain harjoittaa omia liiketoimiaan ilman valtion alituista sekaantumista. Sitä paitsi alkuun pitävät kaikki varmana, että kyseessä on vain hetken humina. Sodan kestoksi veikkaillaan kolmea viikkoa tai enintään kolmea kuukautta.
Syksyllä tulevat sitten ensimmäiset raskaat tappiot. Helpottaakseen liittolaisensa Ranskan asemaa marssittaa Venäjä kaksi armeijaa Itä-Preussiin. Saksalaiset tuhoavat ne Tannenbergissä ja Masurian järvialueella. Ainakin 30 000 venäläistä tapetaan ja 90 000 joutuu vangiksi. Alkaa esiintyä puutetta elintarvikkeista eivätkä tehtaat saa aina tarvitessaan hiiltä, öljyä tai raaka-aineita. Venäjän tärkeimmät meritiet ovat tukossa, kun saksalaiset valvovat Itämerta ja turkkilaiset Bosporin salmea. Onhan toki vielä Arkangel ja Tyynen meren satamat, mutta valtaosa kauppalaivoista on sievästi motissa Itämerellä ja Mustalla merellä. Hinnat alkavat nousta ja Erik ihmettelee, miten kiireesti hänen ruplasalkkunsa keveneekään.
Erik otti Sorbonnessa kansantalouden sivuaineeksi, koska hän tähtäsi nimenomaan liikejuristiksi. Kurssiin kuului luento, jossa professori kuvaili nykyaikaisen sodan vaikutusta talouteen. Hän selitti, että modernissa sodassa mobilisoidaan koko yhteiskunta, kaikki sen mahdolliset voimavarat. Siten sotimisesta on tullut niin kallista, että yksikään valtio ei selviä maksuistaan muuten, kuin painamalla suunnattomat määrät uutta paperirahaa. Jossain vaiheessa kansa huomaa, että setelipaperia on paljon enemmän kuin ostettavaa tavaraa ja silloin hinnat ponkaisevat kattoon.
Valitettavasti juuri sinä päivänä,