align="center">
3. LUKU, 1917-1918
Petrogradin ruplat
Venäjän vallankumous vaikuttaa kuin myrsky, jonka laineet loiskuvat ympäriinsä. Koska myrskyn silmä on Pietarissa se tuntuu naapurikaupungissa Viipurissa enemmän kuin muualla Suomessa. Tammikuun puolen välin jälkeen käydään jo ensimmäinen taistelu suojeluskunnan ja punakaartin välillä, vaikka muualla Suomessa aseita vasta kalistellaan. Viipuriin on tullut suojeluskuntalaisia myös maapitäjistä. Kahinoidaan ennen kaikkea rautatien hallinnasta, koska sitä pitkin tulee punaisille sotatarvikkeita Pietarista. Tietenkin tehdään myös murhia niin kuin aina, kun sodan tai vallankumouksen piikkiin voidaan panna henkilökohtaiset välienselvittelyt.
Punakaarti olisi saanut päihinsä, mutta venäläiset sotilaat tulevat sen avuksi. Guggenhof ilmaantuu yöllä Erikin asunnolle. Hänellä on hyvin tärkeää asiaa.
“Me joudumme vetäytymään Viipurista vielä tänä yönä. Oli hyvä, ettet liittynyt suojeluskuntaan. Sinä jäät tänne ja yrität olla ihan huomaamaton, tavallinen viaton kaupunkilainen. Minä lähden tästä pankin kautta ja vien suuremmat setelit. En pysty niitä kovin paljon kuljettamaan, sillä minun on vietävä turvaan vanha isäni. Pahna jää sinulle, voit ottaa siitä rahaa palkkaasi ja mahdollisiin kuluihin, kunhan viet kaiken kirjaan. Vaan niitä kultamarkkoja en saa mitenkään menemään. Katso sopiva hetki milloin saisit ne pankista pois, piiloon. Siirrä kulta pois koko kaupungista, kaiva se vaikka maahan. Perästäpäin selvitämme – saat varmasti runsaan palkkion”, lupaa Guggenhof.
“Mutta entä jos punaiset jäävät niskan päälle?”, kysyy Erik.
“Eivät kyllä jää. Mutta jos jäävät niin mitäpä siinä sitten on tehtävissä. Pietarissakin ne ensi töikseen natsionalisoivat kaikki pankit.”
Suojeluskuntalaiset vetäytyvät Venäjänsaareen Viipurista etelään. Saatuaan tietää Pietarista tulevasta asejunasta he pysäyttävät sen Kämärän asemalla ja ottavat aseet itselleen. Kämärästä he marssivat Antreaan Viipurin koillispuolelle ja jäävät sinne asemiin. Tammikuun loppupuolella alkaa sota pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla.
Erik ihmettelee, kuinka hän voisi toteuttaa Guggenhofin määräykset? Maa on umpijäässä ja sitä ei kaiveta mitenkään. Lumeen jäisi sitä paitsi jäljet, jos laatikoita kuljetettaisiin jonnekin metsään ja kuka tahansa utelias voisi löytää kätkön. Selvää se, että pankkiin niitä ei voi jättää, siellä pidettäisiin tietenkin etsintä. Ensi alkuun hän ei keksi muuta kuin oman asuntonsa. Se ei ole hyvä paikka, mutta parempaakaan ei tule mieleen.
Kuljettaminen on ongelma. Laatikoita hän ei voi sellaisinaan raijata. Laatikot näyttävät aina epäilyttäviltä, niissä voi olla revolvereita, ammuksia tai salaisia asiakirjoja. Nälkäisessä kaupungissa tosin kaikki raahaavat koko ajan jotain. Erik lainaa naapurilta vesikelkan. Punaisenlähteentorilla ei myydä elintarvikkeita, mutta kauppatorilta hän ostaa kaksi suurta säkillistä paleltuneita kaalinpäitä. Hän lykkää kelkan pankin pihaan ja panee kumpaankin säkkiin ensin rahalaatikon ja sitten kaaleja päälle niin paljon kuin mahtuu. Kolmella keikalla hän saa kuusi laatikkoa siirrettyä asunnolleen. Kuka tahansa näkee jo säkin muodosta, että keräkaalia siinä nälkäinen kuljettaa. Neljännellä reissulla hän kokoaa säkkeihin tilikirjat, velkakirjat ja muun mikä olisi tarpeen, jos pankki jäisi henkiin. Vajaassa laatikossa on vielä kahdeksan kiloa kultamarkkoja. Ne Erik panee salkkuunsa.
Taistelut käyvät muualla Suomessa, Viipurissa on petollisen hiljaista. Maaliskuussa tulee tieto, että Venäjä ja Saksa ovat solmineet Brest-Litovskissa rauhan. Kevät saapuu Viipuriin aikaisin. Mannerheimin vallatessa Tamperetta alkaa Erik touhuta rahojen siirtämistä parempaan piiloon.
Kaupungissa elelee monia hevosmiehiä, jotka rekineen ja rattaineen toimittavat kaupunkilaisten asioita. He kuljettavat halkoja, muuttokuormia ja kaikenlaista tavaraa. Kun Erik näkee kuorman, jossa on kaupunkilaisten ulkohuoneiden alta vaihdettuja makkitynnyreitä hän tietää löytäneensä ratkaisun. On vain löydettävä hevosmies, joka hyvästä rahasta pitää suunsa kiinni. Hän sanoisi kuljettavansa vaikka patruunalaatikoita, sen takia tulee ehdottomasti vaieta.
Hevosmies saapuu aamuvarhaisella, kun vielä on pimeää. Erik saa häneltä likaiset työvaatteet päällensä. Rattailla keikkuu kolme puolillaan olevaa paskatynnyriä. Yhdessä he kantavat laatikot ulos ja upottavat ne tynnyreihin, kaksi kuhunkin. Ne peittyvät somasti löysiin fekaaleihin. Varmistettuaan, että rattailla on lapio, maiskauttaa Erik ruunalle. Hevosmies lähtee kävellen kotiinsa.
Sotatilanne senkuin kiristyy. Valkoiset lähestyvät jo Lahtea ja sitä paitsi punaista Viipuria vaanitaan myös itäpuolelta. Siellä jossain taistelee myös pankinjohtaja Guggenhof. Erik tietää, että Viipurin toimeenpaneva komitea ja punaisen kaartin esikunta ovat panneet vartiot kaikille Viipuriin tuleville teille. Haju on hirveä, kun Erik ohjaa hevosen läpi kaupungin sen kaakkoislaidalle, josta lähtee maantie Johannekseen ja Uuraan satamaan. Vartiomiehiä on kaksi, he istuvat ojan penkalla ja polttelevat mahorkkaa. Erik sanoo vievänsä paskaa Vitsataipaleen talon pellolle. Kaupunkilaiset pääsevät sonnasta eroon ja isäntä vielä maksaa 50 penniä tynnyriltä.
“Kunhan vallankumous voittaa ei kenenkään tarvitse enää tehdä tuommoisia paskahommia”, tuumii vartiomies.
Erik arvelee viattomasti, että ihmisten on käytävä pihan perällä vielä vallankumouksen jälkeenkin. Kukas sitten sonnat pois kuljettaa?
“Kapitalistit, pankkiirit ja muu sellainen roskaväki!”, murjaisee toinen vahtimikko.
Vitsataipaleen jälkeen Erik kääntyy itään pienelle sivutielle. Päästyään maantiestä kunnolla eroon hän kippaa tynnyrit paskoineen ojaan ja ronkkii laatikot kärryille. Sanotaan että raha ei haise, mutta nämä haisevat kyllä. Hän ajelee vielä tovin eteenpäin ja katselee sopivaa maamerkkiä, jonka avulla löytäisi kätkönsä uudelleen. Suuren siirtokiven juureen hän sitten hautaa laatikot ja peittelee huolella jälkensä. Takaisin kaupunkiin ajaessaan hän ottaa tyhjät tynnyrit kyytiin.
Nyt olen siis toteuttanut Guggenhofin määräyksen vallan kirjaimellisesti, miettii Erik. Mutta, mutta…Valkoisten lähestyessä kaupunkia punaisten kuri höltyy ja kaikenlaista konnuutta tehdään, tilaisuutta käyttävät hyväkseen myös ammattimaiset rosvot. Viipurin punaisen miliisin parhaat voimat viedään rintamalle valkoisia vastaan. Pankin lähellä sijaitseva maitokauppa on jo ryöstetty ja sen ovi rellottaa auki vain yhden saranan varassa.
Entäpä…entäpä jos punaiset tai muut rosvot ryöstäisivät myös pankin?, miettii Erik. Silloin hänellä piisaisi kultaa koko loppuiäkseen eikä Annan ylläpitämiseksi tehdystä kavalluksesta joutuisi vastuuseen.
Erik päättää ottaa riskin. Hän menee pankkiin ja alkaa hävittää sen sisustusta. Sinne jääneitä joutavia papereita hän levittelee pitkin huoneistoa, potkaisee nurin pienen kukkapöydän fiikuksineen ja paiskaa lattialle Guggenhofin isän muotokuvan. Sitten hän lyö säröille kassaa eristävän lasiseinän. Hän avaa holvin oven selkoselälleen. Kuka tahansa saattaa nähdä jo kalteroidun ovilasin lävitse, ettei ulko-ovea kannata ryhtyä murtamaan. Tämän pankin ovat vandaalit ja huligaanit jo ryöstäneet. Erik menee pankinjohtajan työhuoneeseen ja yrittää kaataa kirjoituspöydän, mutta siitä ei tule mitään. Pöytä on massiivista tammea ja painaa kuin synti. Guggenhofin topattu tuolikaan ei anna periksi. Hän ottaa käsiinsä pienen puutuolin, jolla asiakkaat ovat istuneet ja lyö sen palasiksi vasten kynnystä. Kesken hävitystyön sattuu yllätys.
“Kuuluipa kauheaa kolinaa, mitäs vittua täällä oikein touhutaan?”. Se on talonmies Saavalainen, joka on tullut pihaovesta.
“Ei kuulu teille, minä toteutan johtaja Guggenhofin määräyksiä”, väittää Erik.
“Ei taida olla kaikki nyt paikallaan, holvin ovikin auki. Taidatte rosvota pankkia”, sanoo Saavalainen.
Erik joutuu paniikkiin. Hän nappaa lattialta irtonaisen tuolin jalan. Saavalainen alkaa nauraa.
“Minä olen kuulkaa Viipurin Jyryn painijaoston perustajajäsen. Minusta te ette selviä tuollainen tikku kädessä. Minä otan teidät