Strand ja Paavali Pietikäinen”.
Tekla marssii kirjeen kanssa osastonjohtajan puheille ja vaatii saada oikeutta. Selittää samalla tarkoin mitä Erikin ja Paavalin asunnolla tapahtui. Osastonjohtaja pyytää nuoret miehet puheilleen:
“Minä en halua puuttua teidän yksityisasioihinne. Voitte naida neiti Walleniuksen tai olla naimatta. Hän on kuitenkin vanhaa ja kunnioitettua sukua, joka tunnetaan hyvin tässä kaupungissa. Asiasta syntyy ilman muuta suuri skandaali. Meidän tehtävämme täällä pankissa on varjella rakkaan markkamme luotettavuutta. Tehtävä edellyttää disipliiniä ja arvokkuutta. Rahalaitos ei voi antaa itsestään uskottavaa kuvaa, jos sen virkailijat käyttäytyvät kuin…kuin…kuin te kaksi. Hyvät herrat, tämä on kunniallinen valtion laitos eikä mikään ilotalo. Voitte katsoa itsenne tällä päivämäärällä erotetuiksi.”
Suomen Pankissa ei tapahdu mitään mikä senaatin talousosastolla ei heti tulisi tietoon. Erikin asunnolle höyrynnyt kamarineuvos Strand suhtautuu tapahtuneeseen vaikeasti:
“Sinä saatanan mulkku! Minä koulutan sinut suurella rahalla ulkomailla ja näin sinä sen palkitset. Saat muuttaa tästä asunnosta heti niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hyvä etten tehnyt tästä läävästä sinulle vielä papereita. Panen heti myyntiin, vaikka tiedä häntä ostaako kukaan, kun täällä lemuaakin kuin bordellissa.”
Kamarineuvos marssii matkoihinsa ennen kuin Erik ehtii kysyä mistä isä tietää, miltä bordellissa lemuaa.
Pietikäinen lähtee Savon puoleen.
“On minulla vähäinen tila Suonenjoella. Entinen torppa.
Nyt on jalkojen alla ankara palo,
odottaa minua Savonmaan salo.”
Erik puolestaan ostaa junalipun Viipuriin. Juuri ennen potkujen saamista hän kuuli Suomen Pankissa juttua, että joku pieni viipurilainen pankki etsii pätevää virkailijaa. Pitäisi ennättää Viipuriin nopeammin, kuin sinne ehtii makea juoru neiti Walleniuksen naimapuuhista.
2. LUKU, 1913-1917
Pankkiiri Guggenhofin kulta
Erik on käynyt Viipurissa ennenkin, mutta vain ohikulkumatkalla. Kouluaikana hän joskus pääsi mukaan, kun isä toimitteli työasioitaan Pietarissa. Näillä matkoilla isä valistaa häntä periaatteistaan:
“Venäjän kieli pitää opiskella kunnolla, sillä se on hyvin, hyvin rikas eri ilmaisuista. Englannilla pärjää, kun osaa kaksisataa sanaa, mutta venäjän kielessä se ei riitä mihinkään.”
Erik oppii koulussa venäjää, mutta ei hän siitä erityisesti pidä. Ehkä juuri siksi, että kaksisataa sanaa ei riitä.
Kielen ylistämisen lisäksi isä törisee niitä vastaan, jotka haaveilevat Venäjästä irrottautumisesta.
“Jos Napoleon ei olisi Tilsitissä lahjoittanut Suomea Aleksanterille, niin missä me nyt olisimme? Maamme virallinen kieli olisi ruotsi, rahamme olisi Ruotsin kruunu ja postimerkeissä komeilisi joku puupäinen kuningas Oskar. Nyt olemme melkein itsenäinen suuriruhtinaskunta aivan suuren valtakunnan pääkaupungin vieressä, Ruotsissa olisimme viheliäinen takamaa.”
Sitten kamarineuvos selittää tuntikaupalla, miten edullista on myydä tavaraa suurvallan sisällä ja nauttia itse suojatulleista ja miten itsenäisenä kansakuntana suomalaiset kuolisivat nälkään, kun taas tsaarin Venäjä ruokkii koko Euroopan ja osan Aasiaakin. Kun hän pääsee vertaamaan Pietarin ja Tsarskoje Selon palatseja nukkavieruun Tukholmaan ja vielä kurjempaan Helsinkiin, hän muuttuu suorastaan runolliseksi. Kamarineuvos saa kiittää asemastaan Pietarin herroja eikä hän koskaan unohda sitä.
Erik ei viitsi kapsäkkeineen kävellä vaan nousee Viipurin asemalla raitiovaunuun ja ajaa keskikaupungille. Hän ei tiedä tarkkaan missä pitäisi nousta vaunusta, mutta ihmiset neuvovat. Katukansa vaikuttaa ystävällisemmältä kuin Helsingissä. Sitä paitsi kaupungissa näyttää olevan hänen tulonsa kunniaksi juhlaliputus, kaikkialla näkyy Venäjän keisarikunnan valko-sini-punaisia lippuja.
Erik muistaa, että Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlat alkavat näinä aikoina. Niistä on sanomalehdisssä etukäteen kerrottu paljon. Pietarin palatsit täyttyvät Euroopan kruunupäistä, aatelisista ja muusta paremmasta kansasta. Ensimmäinen Romanov, Mihail nimeltään, valittiin tsaariksi Volgan varrella vanhassa Kostroman kaupungissa. Valintaan jouduttiin, kun sammui entinen moskoviittien hallitsijasuku, jonka väitettiin polveutuneen mystisestä Novgorodin perustajasta Rjurikista. Valinnan teki pajareista koostunut Zemski sobor, maakokous. Riideltiin kauan ja hartaasti eikä sopua syntynyt. Lopulta pani kaiken arvovaltansa peliin ortodoksisen kirkon patriarkka Filaret ja 16-vuotias Mihail Fjodorovitš Romanov osoittautui valituksi. Onnekseen hän sattui olemaan patriarkka Filaretin eli Fjodor Nikititš Romanovin poika.
Juhlat Pietarissa kestävät kauan ja Suomessakin annetaan sen kunniaksi koululaisille kolme päivää vapaata. Sitten tsaariperhe matkustaa junalla Nišni Novgorodiin, jossa astutaan hienoon höyrypurteen nimeltä Mežen. Se on rakennettu keisarillisille juuri Volgan risteilyjä varten, tokihan heillä on erikseen huvipurret Itämerellä ja Mustalla merellä purjehtimiseksi. Meženillä seilataan Volgaa ylöspäin Jaroslavliin ja sieltä Kostromaan.
Wiipurin Kauppa-Osake-Pankki näyttää paljon pienemmältä, kuin Erik kuvitteli. Kadulta sisään astuttaessa tullaan huoneeseen, jota olisi liioiteltua kutsua pankkisaliksi. Kassanhoitajan työpaikan erottaa asiakkaiden tilasta mahonkitiski ja sen päälle montteerattu lasi, jossa on luukku. Vasemmalla on ovi, joka vie pankinjohtajan työhuoneeseen. Oven vieressä seisoo muhkea, tummanvihreä kaakeliuuni. Kassanhoitajan työtilan takana on teräsovi eikä tarvita paljon mielikuvitusta arvaamaan, että sen takana on holvi. Holvin vierestä pääsee pihanpuoleiselle ovelle vievään käytävään.
Pankinjohtaja Herbert Guggenhof on vatsaltaan pyöristynyt nelissäkymmenissä oleva mies, joka on päälaelta jo alkanut kaljuuntua. Hän alkaa tentata Erikiä. Häntä kiinnostaa miehen kielitaito. No kotimaisista ruotsi, suomi ja venäjä, vieraista kielistä saksa, ranska ja englanti. Vähän viroakin Erik osaa.
Guggenhof utelee, miksi Sorbonnen käynyt juristi jättää Suomen Pankin ja haluaa siirtyä tällaiseen pikkuputiikkiin?
Erik on arvannut tämän kysymyksen tulevan esille. Hän on valmistanut vedenpitävän selityksen:
“Haluan perehtyä oikeaan pankkitoimintaan. Suomen Pankissa tehdään lähinnä virastotyötä. Jos haluaisin alan opittuani suurempiin ympyröihin, niin nehän ovat Pietarissa. Ajattelin että Viipurista käsin solmisin helpommin edullisia suhteita Pietarin pankkimaailmaan kuin Helsingistä. Ja sitten vielä sellainen seikka, että isäni kamarineuvos Strand on varsin dominoiva persoona. Minun on helpompi itsenäistyä, kun en asu samassa kaupungissa”.
Selitykset tyydyttävät Guggenhofia ja hän alkaa kertoa pankista.
“Tämä on aivan varmasti Viipurin pienin pankki, mutta yhtä varmasti myös kannattavin. Me valikoimme laina-asiakkaamme huolellisesti emmekä juuri kärsi luottotappioita. Hyvä kannattavuus on antanut meistä viipurilaisille luotettavan kuvan ja säästöjään tuovat meille varsinkin ne, joille jotain säästettävää kertyy. Tämän perusti isäni ja tavallaan vahingossa. Günther Guggenhof tuli joskus viisikymmentä vuotta sitten Viipuriin tukkukauppiaaksi ja alkoi välittää Pietariin kaikenlaista tavaraa, enimmäkseen rakennustarpeita, mutta myös muuta. Afäärit menestyivät ja laajenivat ja likviidejä varoja alkoi kertyä. Niinpä isäni päätti ostaa sahan, joka oli tullut lähistöllä myyntiin – hän kai arveli toimittavansa lautoja samoille asiakkaille, joille myi muitakin rakennustarvikkeita. Hän meni moneen pankkiin kysymään lainaa sahan ostoon, mutta mistään sitä ei myönnetty. Erään pankin johtaja oli sanonut, että kuule hyvä veli, jatka vaan kaikenlaisen roinan myyntiä Pietariin äläkä rupea vanhoilla päivilläsi enää sahoja polttelemaan. Silloin isä kimpaantui ja perusti pankin. Hän on eläkkeellä, 70-vuotias jo, mutta tulet kyllä näkemään, että hän tarvittaessa tarttuu tiukasti pankin asioihin. Hän kun on edelleen sen ainoa omistaja.”
Näin