syntymä
Puolentoista tai ehkä kahden virstan päässä Betlehemistä on tasanko, jota vuoren harjanne erottaa kaupungista. Se laakso oli hyvässä suojassa pohjatuulilta, jonka vuoksi siinä kasvoi runsaasti metsäviikunapuita, vaivaistammia ja kuusia sekä vuoren notkoissa ja rotkoissa öljy- ja silkkiäispuu-metsikköjä, jotka kaikki edut olivat tähän vuoden aikaan verrattoman hyvät lampaiden, vuohien ja karjan hoitajille.
Siinä laakson laidassa, joka oli lähinnä kaupunkia, oli jyrkän kallioseinän juuressa avara marah eli lammasnavetta, vuosisatoja vanha. Jollakin ammoin sitte unhottuneella ryöstöretkellä oli rakennuksen katto revitty ja melkein koko muukin rakennus hävitetty. Siihen kuuluva aitaus oli kuitenkin eheänä, ja sepä olikin paljoa tärkeämpi kuin itse navetta paimenille, jotka käyttivät laumojansa siinä laaksossa. Kivimuuri oli miehen korkuinen, mutta ei niin korkea, ett'ei pantteri tai leijona, jonka nälkä ajoi erämailta tänne, olisi joskus rohkealla hyppäyksellä päässyt sisään. Muurin sisäpuolelle oli lisäsuojaksi ainaista vaaraa vastaan istutettu pensasto; se oli niin hyödyllinen laitos, että varpunenkaan tuskin olisi voinut pujahtaa muuria ylemmäksi kasvaneiden oksain välitse, ne kun olivat täpö täynnä okaita, jäykkiä kuin terävimmät rautapiikit.
Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten aikana olivat jotkut paimenet, tuoretta laidunta etsien, ajaneet laumansa tälle tasangolle. Aikaisesta aamusta olivat metsiköt kajahdelleet huuteluista ja kirvesten iskuista, lammasten ja vuohien määkinästä, kellojen kilinästä, karjan ammunnasta ja koirain haukunnasta. Auringon noustessa he kaikki läksivät lammasnavetalle, ja yön tullessa oli laaksossa jo kaikki laitettu kuntoon. Paimenet tekivät tulen, söivät yksinkertaisen illallisensa ja istahtivat lepäämään, puhelemaan ja laumojansa vartioimaan.
Kuusi miestä heitä oli, lukuunottamatta sitä, joka aina vuorossaan oli vartioimassa. Muutamat istuivat, toiset makasivat vatsallaan ryhmässä nuotion ympärillä. He kun tavallisesti olivat paljain päin, riippui tukka korvallisilla paksuina, päivettyneinä vanukkeina; parta, ulottuen alas ryntäille asti, peitti kaulan. Heillä oli yllä villaisesta kilin tai karitsan nahasta tehdyt manttelit, jotka peittivät ruumiin kaulasta polviin asti, vaan jättivät käsivarret paljaiksi. Tämä paksu pukine oli leveällä vyöllä sidottu vyötäisiltä kiinni. Sandaalit olivat karkeinta lajia; oikealta olkapäältä riippui hihnoista pussilaukkuja, joissa oli ruokaa ja heidän linko-asettansa varten soveliaita kiviä. Maassa itsekunkin vieressä oli koukkusauva, hänen ammattinsa merkki ja samalla puolustusase.
Sellaisia olivat juutalaiset paimenet. Ulkonäöltään he olivat raakoja ja villejä, kuten laiha koira, joka heidän kanssansa istui nuotiolla, mutta mieleltään viattomia ja lämminsydämmisiä. Ne ominaisuudet johtuivat osaksi heidän yksinkertaisesta elintavastaan, osaksi siitä, että he alinomaa hoitelivat suloisia ja avuttomia pikku elukoita.
Paimenet lepäsivät puhellen. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan heidän laumojaan, ikävä aine muiden ihmisten mielestä, mutta sehän heistä oli koko heidän maailmansa. Kun he laveasti kertoivat pienimpiäkin sivuseikkoja, kun he eivät jutellessaan jättäneet mitään kohtaa unhotuksiin siitä, mitenkä joku karitsa oli joutunut hukkaan, niin onpa muistettava, miten paimen ja eläin ovat kiintyneet toinen toiseensa. Syntymästä asti otti paimen elukan haltuunsa, kaitsi sitä joka päivä, auttoi sitä yli jokien, kantoi alas jyrkistä rinteistä, antoi sille nimen ja opetti sitä. Se oli hänen seuranansa, hänen ajatustensa ja harrastustensa esineenä; se elähytti hänen kuleksivaa elämäänsä ja oli siinä osallisena; sen puolustukseksi täytyi hänen osata taistella leijonia tai rosvoja vastaan, jopa kuollakin.
Suurenmoiset tapaukset, niin kuin kansakuntain häviäminen ja maailmanvallan siirtyminen toisilta toisille, olivat heistä vähäpätöisiä asioita, jos he niitä joskus kuulivat. Sattumalta he ehkä saivat kuulla, mitä Herodes puuhasi siinä tai tässä kaupungissa, miten hän rakenteli palatseja ja kouluja eikä ollut huomaavinaan kiellettyjen uskontojen harjoitusta. Rooma noudatti täälläkin omaa tapaansa: kun jotkut kansat viivyttelivät alamaisuuskäyntiään sen luona, niin se ei kauan odottanut, vaan tuli itse niiden luokse. Kukkuloilla, joiden ylitse paimen kuletti hidasta laumaansa, tai aitauksissa, joissa hän sitä suojeli, sattui varsin usein, että häntä pelästytti torvien pärinä, ja ulos katsoessaan hän huomasi pienen sotaväen-osaston, välistä koko legionankin marssimassa tietä myöten. Kun välkkyvät kypärät katosivat näkyvistä ja anastajain vaikuttama mielenkiihko tyyntyi, alkoi hän mietiskellä, mitähän nuo kotkat ja joukon edellä kannetut kullatut maapallot tarkoittivat ja mitä viehätysvoimaa saattoi olla tuossa sotilaselämässä, joka näytti niin perin toisenlaiselta kuin hänen omansa.
Mutta näillä miehillä, vaikka he olivatkin raakoja ja yksinkertaisia, oli kuitenkin yksi kokemus ja yksi viisaus. Sabattina heillä oli tapana peseytyä ja mennä ylös synagogaan, jossa he istahtivat taimmaisiin penkkeihin. Kun "kassa" kantoi ympäri torahia eli lakia, ei kukaan sitä hartaammin suudellut kuin he; kun "sheliak" luki tekstin, ei kukaan täydellisemmin uskoen kuunnellut sen selitystä eikä kukaan säilyttänyt enempää vanhinten saarnasta eikä sitä jälestä päin tarkemmin mietiskellyt kuin he. Yhdessä "Sheman" värssyssä oli heidän mielestään kaikki oppi ja laki, mitä he yksinkertaisessa elämässään tarvitsivat: että herra Jumala oli yksi ja että heidän tuli rakastaa häntä kaikesta sydämmestään. Ja he rakastivat häntä, tietämättä, että he siten olivat kuninkaita viisaampia.
Keskustelun aikana, ennen kuin ensimmäinen vartio oli kulunut, paneutui paimen toisensa perästä levolle, kukin istumapaikalleen.
Yö, kuten useimmat talviyöt, oli kirkas ja viileä ja tähdet kiiluivat taivaalla. Oli aivan tyyni. Ilma näytti puhtaammalta kuin koskaan, ja rauha, joka vallitsi, oli enempi kuin pelkkä äänettömyys; se oli pyhä hiljaisuus, julistus, että taivas laskeutui tomuun kuiskaamaan jotakin hyvää sanomaa kuulustelevalle maalle. Aitauksen portilla käveli vartia edes takaisin, mantteli lujasti käärittynä. Hän pysähtyi välistä, milloin kuului vähäkään liikettä makaavien laumain keskestä tai shakaalin ulvontaa vuoren harjalta. Puoliyön hetki lähestyi vitkaan, mutta tuli se toki viimein. Hänen työnsä oli tehty, hän saattoi nyt ruveta nauttimaan sikeää unta, jolla työ siunaa lapsiansa. Hän läksi astumaan nuotion luo, mutta pysähtyi, sillä hänen ympärilleen levisi valo, niin lempeä ja puhdas kuin kuun valo. Hän odotti hengittämättä. Valo vahvistui; esineet, jotka äsken olivat olleet näkymättöminä, näkyivät nyt selvään; hän näki koko kedon ja kaikki, mitä laaksossa oli. Väristys, kovempi kuin yöilman tuottama vilu, pelon väristys vapisutti häntä. Hän katsoi ylös päin; tähdet olivat hävinneet; valo virtaili alas ylhäältä niin kuin ikkunasta; hänen ylös päin katsellessaan se muuttui häikäisevän kirkkaaksi. Kauhistuen huusi hän:
"Herätkää, herätkää, ystävät!"
Koirat hypähtivät ylös ja juoksivat vinkuen tiehensä. Elukat peloissaan sulloutuivat niin liki toisiansa kuin suinkin pääsivät.
Miehet hypähtivät ylös ja tarttuivat aseihinsa.
"Mikä hätänä?" he kysyivät yhteen ääneen.
"Katsokaa!" huusi vartia, "taivas on tulessa!"
Äkisti valo muuttui niin häikäseväksi, ett'ei sitä kärsinyt katsoa. He peittivät silmänsä ja lankesivat polvilleen. Kun heidän sielunsa vapisi pelosta, lankesivat he kasvoilleen, kärsimättä katsoa mihinkään, tunnottomina, ja he olisivat kuolleet kauhusta, ell'ei ääni olisi puhutellut heitä: "Älkää pelätkö!"
He kuuntelivat.
"Älkää pelätkö; katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikille kansoille."
Ääni kaikui ylimaailmallisen suloiselta ja rauhoittavalta, tunkeutui läpi heidän olemuksensa ja täytti heidän mielensä luottamuksella. He nousivat polvilleen ja kunnioittavasti katsoessaan ylös näkivät mahtavan valoloiston keskellä miesolennon hohtavan valkoisessa puvussa. Hänen olkapäittensä ylitse näkyi kiiltäväin siipien kulmat; hänen otsassaan hehkui kiinteästi loistava tähti, kirkas kuin iltatähti; kädet olivat siunaavasti ojennetut heitä kohti; hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet ja jumalallisen kauniit.
He