ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa myös muutamia hevosiakin.
Savutuvat – pirtit – olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä seuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin tuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan lattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä tukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi vielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden vertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän, olivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja sellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun saakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.
Eero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja kuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut antautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana sai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja metsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan ratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän muistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän tuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan. Kerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta päin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat katkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli vieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä sääret taittoi.
Kun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä aikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan oikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti, niin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko Heinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä kaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä kangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut runsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100 koppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet pölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä taistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa tappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla oksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka heikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin ampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo oli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta kertoi hän, että "sihinän" sijasta ääntelivät ne melkein kuin lehtokurpat, "knorria" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden vanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli muuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina vuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat, jotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei maksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.
Useita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi kuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on hän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua. Myöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita hakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat; tunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella sai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin valtoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä sudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo ennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua. Hän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä olevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa, ennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei halunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei tullut.
Joulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes 80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui Kokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen, Syrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun avarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului mainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon vahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas mainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen ensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään ummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti häntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä sydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he etäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta maasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli valmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin aivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin eteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15 askeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin rintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen piilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25 askelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi panna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun kuolleeksi ja huusi tovereitaan. – Kysyttyämme miltä tuntui ensi karhuntapon jälkeen vastasi ukko: "Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui." Metsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan tapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja hän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki kokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana lepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso uros.
Kannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli joka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa kotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti viinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota karvasta juomaa, saadakseen "karhun intoa." Kysyimme Heinäkankaan ukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama urheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei hän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan pojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon karhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut antautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin Eenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson ampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen kaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita keinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi noille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan rummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja annetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. – Hyvää vaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle kaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini. Mainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta taikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy latataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja ampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta; mutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään neuvoa tuolla tavoin pyssyään "parantamaan."
Tämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana pitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa erämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä vuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat ne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät karhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti, olleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu luonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono esimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan kasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet, tulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne, kuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana poikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan. Heinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen aikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20 kappaletta