Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse 31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva mies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon houkuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän tunnetun "kellosepän" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen pyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki kunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän metsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta. Yhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin pyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut enää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun ihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin monissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän: "juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en tosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut siltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa suonut."
Ammuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan Hauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli olemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia. Uskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa makoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta metsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli puolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja kartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä, vaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen kohta heittämään moisen halpamaisen ajon.
Suokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään
Pollen kanssa:
"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia päiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä etsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin mitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet kohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain löytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta ei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun luona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle ja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan sammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin, ja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin että karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle seurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen. Latasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen väristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina koko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä kohtauksissa."
"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut kunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli pettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli valmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen haukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin oijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani huomasin ett'ei Polle ajanut kuin yhtä karhua. Vihdoin ei enää kuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää jälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja kun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut kaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon jatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu oli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin kaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa äsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin kaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen korpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni mahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli tiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina olivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä parempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena päänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me karhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka raukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa jo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä retkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain katsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä olivat vain jääneet jälelle."
"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni ja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa äskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään en uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt varallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle saarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti ymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson jälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut haukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen kaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin nyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja tarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli minuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti ruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois näkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti ja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti haukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani kiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä. Polle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan koskenut kuolleesen otukseen."
"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja kun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki edellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden susien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan olisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin roihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan vasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi koira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani 'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta."
"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille sille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä koko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin jälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että minun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti haukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä lähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti toivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä kuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan. Paikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen korkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän. Sihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle hyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi. Takajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran ilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu hirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo latata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut, sekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä jymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu. – Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin astua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle saattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai katkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua olikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin se kuin hurja karhun kimppuun. – Kotiin tultuani kerroin isälleni, mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä