pitävät häntä silmällä. Tähän asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."
"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"
"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien tärkeyttä."
"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"
"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä. Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan. Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot. Tuntematon mies ymmärsi sen – hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."
Hän mietti tuokion ja jatkoi:
"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne, hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä ennestään tuntenut?"
Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui. Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle! Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä tapaukset olivat toisiansa seuranneet.
Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä, vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:
"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut minut vakuutetuksi… mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä kuin äskenkään."
"Mitä tarkotatte?"
"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."
"Mitä voin minä tehdä?"
"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."
"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä…"
"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä tyydyttää – vangitseminen."
"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"
"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma Edwardsista – Kesselbachin palvelijasta?"
"Ihan varma. Sitä paitsi… Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori itsekään… On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita: murhaaja – minä en tiedä kuka hän on – ja Arsène Lupin."
"No?"
"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut Lupinin vetäytyneen lepoon… tai kuolleen."
Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.
"Ja kuitenkin… ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä – vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä… ja että ellei minua olisi… Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."
"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"
"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"
"No, antakaa minulle seitsemän päivää."
"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"
"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"
Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.
"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"
Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:
"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra presidentti."
Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.
"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."
"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii pilantekoon…"
Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle miehelle, jotka kävelivät pihalla.
Sitte hän palasi.
"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan, ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää merkitsemättä."
Hän astui ovelle.
"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."
Gourel astui sisälle poliisitarkastaja Dieuzyn saattamana.
"Onko teillä käsiraudat, Gourel?"
"On, hra päällikkö."
Hra Lenormand astui Valenglayn eteen.
"Hra presidentti, kaikki on valmiina. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin, että jättäisitte tämän vangitsemisen sikseen. Se sekottaa kaikki suunnitelmani; se voi tehdä ne turhiksi. Tyydytyksen takia, joka lopultakin on hyvin mitätön, joutuu koko hankkeen menestys vaaraan."
"Hra Lenormand, sallikaa minun huomauttaa, että teillä on enää kahdeksankymmentä sekuntia jäljellä."
Etsivän osaston päällikkö hillitsi harmistuneen liikkeen, astui lattian poikki ja istuutui suuttuneesti sauvaansa nojaten, ikäänkuin olisi päättänyt olla puhumatta. Sitte hän virkahti päätöksensä tehden:
"Hra presidentti, ensimäinen henkilö, joka astuu tähän huoneeseen, on se mies, jonka vangitsemista pyysitte… vastoin minun toivomustani, kuten vielä kerran teille huomautan."
"Viisitoista sekuntia, Lenormand!"
"Gourel… Dieuzy… ensimäinen henkilö, ymmärrättehän? Hra prokuraattori, oletteko allekirjoittanut vangitsemiskäskyn?"
"Kymmenen sekuntia, Lenormand!"
"Hra presidentti, soittaisitteko kelloa?"
Valenglay soitti.
Sanansaattaja ilmestyi oviaukkoon ja odotti.
Valenglay kääntyi etsivän osaston päällikköön:
"No, Lenormand, hän odottaa määräyksiänne. Kenen saa hän osottaa sisälle?"
"Ei ketään!"
"Mutta se veitikka, jonka vangitsemisen lupasitte meille! Nuo kuusi minuuttia ovat jo kuluneet."
"Kyllä,