niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.
Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.
Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.
l'Echo de Francessa ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.
Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.
Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 – sarja 23. Johtaja hyppäsi seisaalleen.
– Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?
– Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi herra Gerbois.
– Mutta tehän väititte… olihan kysymys…
– Pelkkää juttua ja valhetta.
– Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.
– Riittääkö komentajan kirje?
– Riittää.
– Tässä se on.
– Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon, että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä hiiskumatta sanaakaan.
– Se onkin aikomukseni.
Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut lähettää herra Gerboisille numeron 514 – sarja 23! Kaikki ottivat tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän oli joutunut?
Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään ahneesti haluamastaan miljoonasta… niin silloin heti naurajat ovat toisella puolella.
Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän siis myöskään päässyt pakoon!
Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla säilyttäen rahansa?
Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.
– Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.
– Ja neiti Gerbois?
– Etsimistä jatketaan.
– Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?
– Ei ole.
– Vakuutatteko sen?
– En.
– Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?
– Ei minulla ole mitään sanottavaa.
Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.
– Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, – ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.
Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä: vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.
Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.
Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.
Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.
Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili – olihan tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta – puheli kaksi miestä ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies. Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:
– Se ei kestä kauan… viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen jälleen. Onko kaikki valmiina?
– Täydellisesti.
– Montako meitä on?
– Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.
– Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme… muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.
– Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin, hän saisi pitää koko miljoonansa.
– Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.
– Ketä toista?
– Häntä.
Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen oli ollut.
– Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, – että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.
– Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard huoaten.
Kului minuutti.
– Varuillanne, Ganimard huomautti.
Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden ohi katsellen näyteikkunoita.
– Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. – Mies, jolla on miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.
– Mitä hän aikonee tehdä?
– Varmaankaan ei mitään… Olkoon kuinka tahansa, minä olen varuillani. Tämän takana piilee Lupin.
Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.
– Perhana!