Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan. Leblanc Maurice

pitkin kaupunkia.

      – Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, – hän olisi jo palannut kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on joutunut?

      – Minä uskon, sanoi Charles, – murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.

      Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen kanssa. Poliisipäällikkö lausui:

      – Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.

      – Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, – mutta se sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja asioita vastaan.

      Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno puhetapa.

      – Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, – minä en nähnyt teitä.

      – Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.

      – Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista ja Arsène Lupinia?

      – Hehe! nauroi vanha tarkastaja, – en minä väitä, että Lupinilla olisi tekemistä tämän asian kanssa… mutta jättäkäämme, siksi kunnes saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä tässä on kysymyksessä.

* * * * *

      Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon, joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia, huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen häiritsevästi.

      Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla, ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle suuren arvon.

      – Ensiksi, hän alkoi, – pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan tavallisella paikallaan?

      – Olivat.

      – Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö, joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.

      Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:

      – Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka teidän luulonne mukaan soitti?

      – Tietysti herra paroni.

      – Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?

      – Taistelun jälkeen… kuolinhetkellään.

      – Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa yli neljän metrin päässä soittokellosta.

      – Silloin soitti hän taistelun aikana.

      – Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen, keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan. Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa soittaa niin kauan?

      – Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.

      – Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on mahdotonta.

      – Mutta, sanoi tutkintotuomari, – joku soitti. Jollei se ollut paroni, kuka se sitten oli?

      – Murhaaja.

      – Mutta miksi hän oikein soitti?

      – Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.

      Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla, selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle, ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:

      – Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.

      – Minä en häntä epäile, minä syytän.

      – Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?

      – Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.

      – Ettehän toki! Millä perusteella?

      – Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään, jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.