esittämiseen, joskin sitä on meidän päivinämme yritelty. Tätä taasen kaipasi yhäti voimistuva kansanvaltaisuuden henki. Suorasanaisen sepittelyn erityisiä aiheita kartuttivat ja vilkastuttivat myös suuret löytöretket seikkailurikkauksillaan ja oudoilla toimintanäyttämöillään.
Tämänlaisista yleisvaikutteista juontuu romaanimme synty. Mutta mitä lopulta tarkoitamme romaanilla, voidaksemme puhua sen ensimäisestä varsinaisesta edustajasta?
Itse sana on kotoisin Ranskasta, missä nykyaikaisen romaanin edelläkävijät runsaimmin kehittyivätkin. Se on nimisanaksi muuttunut laatusana, jolla ensimältä ilmaistiin kaikkea kansankielellä sepitettyä, vastakohtana latinankieliselle kirjallisuudelle, – ja kun tieteellistä tutkistelua kauvan keskiajallakin julkaistiin yksinomaan "kansainvälisellä kielellä", jäi kansalliskielen käsiteltäväksi nimenomaan ei-tieteellinen eli mielikuvitukseen perustuva tuotanto, jossa siihen aikaan esiintyivät huomattavimpina edellämainitut "runoromaanit". Sama nimi ulotettiin sittemmin syntyneeseen suorasanaiseen kerrontaan, ja myöhempi käytäntö on vähitellen supistanut romaani-sanan varsinaista merkitystä kirjallisen tutkimuksen luokittelussa. Nykyisen pääpiirre-määritelmän mukaan romaani on yhtenäinen suorasanaiseksi sepitetty laajahko kertomus, joka esittää yhden tai useamman henkilön ("sankarin", "sankarittaren") kehitystä ja kohtaloa heidän määrättyyn suuntaan tapahtuvan pyrintönsä alusta tämän päättymiseen asti – kuten sankarin rakastumisesta häihin tai kuolemaan saakka. Romaanin tulee tällöin yleensä sisältää runsaanlainen sarja samaan toimintajuoneen punoutuvia tapauksia, tuon yhteyden kuitenkaan olematta niin ankarasti rajoitettua kuin näytelmän rakenteessa. Pelkästään jo suorasanaisella asullaan romaani siis eroaa toisesta naapuristaan eepoksesta ja laajuutensa puolesta jotenkuten (mutta paljon rajamuotoja esiintyy) toisesta, – novellista, jonka tulisi kuvaellen kertoa yksityinen tapaus, erillisempi vaihe, mielenkiintoinen, uudenlaatuinen [Tästä novellin nimitys, merkiten "uuteloa", joksi se meidän kaunokirjallisuutemme äskeisinä alkuvuosina käännettiin, vaikka tämä suomalaisuusharrastuksen tulos ei valitettavasti päässyt yleiseen käytäntöön.], yllättävä ihmiselämän ilmiö. Romaanisepittelyn syntyä eritelläksemme on meidän kuitenkin lisättävä, että romaanilta on johduttu vaatimaan erikoista sielullista syvällisyyttä, sattuvalta tuntuvaa henkilö- ja luonnekuvausta, tarkkaa tunteiden tapailua sekä viimein myös romaanin toimintakautta vastaavaa olojen ja tapojen havaannollistuttamista, kuten todenmukaista paikallisväritystäkin ja luonnontunnetta. Englanninkielisessä osassa maailmaa ja Espanjan kirjallisuudessa ei nimityksen uusi merkitys ollenkaan kotiutunut, vaan nykyinen romaani sai novellin nimen, jälkimäisen käsitteen tullessa ilmaistuksi toisin.
Tällaisenaan ajatellessamme romaania me Richardsoniin pysähdymme, samalla nähden moninaisia alkukehityksen asteita, joiden säilyviin piirteisiin hän liitti vain yhden tärkeän lisän, tullessaan siten luoneeksi sen esitystavan, jota usein erikseen nimitetään "perheromaaniksi", kun tahdotaan lyhyeen määritellä se eroon niistä vanhemmista sepittelyn muodoista, joilla kirjallisuushistoriassa on samasta juurisanasta saatu yhdysnimi; arvostelevan tutkimuksen ulkopuolella taasen sanotaan nykyään "romaaniksi" melkein mitä hyvänsä kaunokirjallisuutta, mutta se sikseen. Ainoakaan varhaisemman suorasanaisen kerronnan neljästä suuresta ja kaikissa sivistysmaissa mitä ahkerimmin viljellystä päähaarasta ei lähene nykyisen romaanin olemusta.
Se novelli, jonka Italia loi 14. vuosisadalla (Boccaccion "Decamerone"), vastasi meidän kertomus- tai jutelma-käsitettämme, – novelli nykyisessä merkityksessään on romaania nuorempi, – ja sellaisena se kyllä on edistänyt romaaninkin kerrontavilkkautta. 1400-luvun loppupuolelta kukoistukseen päässyt ritariromaani – peruskirjanaan portugalilainen tai espanjalainen "Amadis Gallialainen", italialaisen Sannazaron "Arcadiasta" v. 1502 sukeutunut paimenromaani ja espanjalaisen kertoelman "Lazarillo Tormesilaisen" samaan aikaan alottama veijariromaani taasen olivat rakenteeltaan vain hyvinkin mielivaltaisesti jatkeltuja seikkailusarjoja, käsittelyltään jättiläiskertomuksia ja -kaskuja tai kokoelmia. Ne olivat pohjaltaan yksinkertaista ja ulkokohtaista kertoilua, ulkonaisesti vaikuttavaa ja vailla kokonaisuudeksi kiertyvää toimintajuonta, jossa tapaukset liittyisivät henkilölliseen kehitykseen ja kuuluisivat tämän edustaman perusajatuksen välttämättömään esillesaamiseen.
Ritari- ja paimenromaani eivät muuten oikeastaan laisinkaan kuvanneet todellista inhimillistä elämää, jota uusi romaani yhä uskollisemmin esittää aihe-alanaan. Edellinen sepitteli ylettömästi ihannoitujen haaveluomuksiensa tiliin uskomattomia mainetöitä, joissa henkimaailmakin esiintyi mukana, ja paimenromaanin "henkilöt" olivat tunnelmoimishaamuja: nämä asetettiin aivan sovinnaisesti kaavaillun luonnon helmaan harjoittelemaan loputtomia hiutuvan lemmen ja hienostelevan kauneudenrakkauden keskustelemuksia, jotka parhaasta päästä ilmaisivat kirjoittajan lukeneisuutta. Nämä yleensä runoelmilla kukitetut sepitysmuodot sulausivat sittemmin yhteen, muodostuen ylimykselliseksi, sievisteleväksi ja haaveksivaksi salonkikirjallisuudeksi, joka parhaiten kukoisti Ranskassa, markiisitar de Rambouilletin seurapiirissä 1600-luvun ensi vuosikymmeninä; mutta sekään kehitys ei erityisesti tähdännyt meidän romaaniimme, tuntuvammin ilmeten yhäti ulkonaisessa: sepittelyn suunnattomasti paisuvassa laajaperäisyydessä, kun kuluneita aiheita kyettiin koristamaan vain yltyvään monisanaisuuteen johtavalla tunteilun tehostamisella, joka samalla vaati rungokseen ainiaan lisääntyvää tapahtuma- ja tilannejaksoittelua sekä vaihtelukseen kaikenmoisia irrallisia jutelmia jonkun toimivan henkilön suuhun sovitettuina. Nykyaikaisen tutkijan on mahdoton enää perehtyäkään tähän hautautuneeseen tuotantoon; mitä sen ajan joutiot jaksoivat ja ehtivät lukea, siitä antaa käsitystä maininta, että esim. La Calprenèden suosittu "Cléopâtre" ilmestyi kolmenakolmatta tavallisen nykyromaanin kokoisena nidoksena ja neiti de Scudéryn "Grand Cyrus" – toinen enimmin levinneitä siitä piiristä – 7,000-sivuisena.
On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista, sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle. Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena; todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa, joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista, ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin eepillisestä esityksestä nauttimiseen.
Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa, on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s. romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain, juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin – kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär de Lafayette, apotti Prevost