se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon, autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista: syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi "Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin" pakinasarjoihin.
Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme "Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, – tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen kynäilyyn.
Defoen kuviteltu matkakertomus esittää tavallisen sielunelämän toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi sellaisen kertomislajin, joka esittää tavallista sielunelämää tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin, Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä henkilöitä, jotka tunnemme tuttaviksemme.
Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona, tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.
Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti "kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija. Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta, on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin "Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.
Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta" ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon "Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet"), Unkarissa ja muualla. Wielandin "Aristippos" ja Hölderlinin "Hyperion" ovat "Pamela"-satoon kuuluvia kirjeromaaneja, Lessingin näytelmä "Miss Sara Sampson" on muodostettu Richardsonin "Clarissasta", "Sir Charles Grandisonin" mukaan kirjoitettu on Musäuksen "Toinen Grandison", j.n.e. Näiden teoksien välityksellä tuntuu "Pamelan" tekijän vaikutus alinomaa meidänkin aikamme romaanituotannossa, mutta suurimman merkityksensä saa tuo kirjallisuushistoriallinen tapahtuma v:lta 1740 nykyisen perheromaanin alkuna eräitten englantilaisten kirjailijain esiintymisen voimasta.
Rousseaunkin romaani, joka läheisimmin liittyy "Pamelaan", kohoaa suuresti sen yläpuolelle oman voimakkaan intohimon kannattelemana; sen rinnalla "Pamelan" pikkumaisen moralisoiva sovittautuminen vanhanpuoleisten kunniallisten englantilaisten porvarisrouvien teepöytää varten tuntuu sellaiselta harkitulta säädyllisyydeltä, joka nykyaikaisessa arvioimisessa jää matalalle. Mutta jo Richardsonin omassa ympäristössä tajuttiin tämä puute, ja niinpä sattui, että jälkimaailma todella saa olla Richardsonille kiitollisempi "Pamelan" heikkouksista: ne antoivat sukkelalle lakimiehelle Henry Fieldingille aiheen pilaromaaniin, jonka päähenkilönä oli olevinaan Pamelan veli Josef (!) niinikään hyveellisyyttänsä puolustamassa. Fielding ajatteli vain sivuhommakseen pikku ilvettä, mutta hänkin lämpeni tehtäväänsä ja otti vaikutuksia myös "Pamelan" ansioista, kuitenkaan käyttämättä kirjetyyliä, – ja nyt oli meidän romaanimme jälleen päässyt melkoisen askeleen eteenpäin kehityskulussaan: "Josef Andrewsin seikkailut" on ensimäinen kaunokirjallinen tuote joka on todella kerrottu hyvin. Fieldingillä ei ole Richardsonin harrasta tunteellisuutta ja naissielun tuntemusta, mutta hänellä on peräti elävien mies-yksilöiden tehokkaan ryhmittelyn taito, erityinen käsittelytapa henkilöiden oman aistimuspiirin ulkopuolella tapahtuvan esillesaamiseksi, ehtymätön huumori ja se vapaa rakenne, joka sittemmin siirtyi englantilaisesta romaanisepittelystä vallitsemaan romaanikirjallisuutta yleensä, ennen uutta realismia, vaikkakaan ei niin väljänä kuin Dickensillä. Fielding on taiteilija, jonka siveellinen elämänkatsomus perustuu maailmantuntemukseen eikä supistu Richardsonin tunteilevan, arkisen ja usein liian käytännöllisenkin siveellisyysopetuksen rajoihin, ja jälkimäinen lopultakin kuvasi enemmän ihmisluontoa kuin ihmiselämää, jonka kirjava vilinä heijastuu Fieldingin tuotannossa.
Nyt olivat romaanituotannon sulut lauenneet; kirjallisuuden kehitys oli kaikkialla joutunut sellaiselle asteelle, että tällä uudella sepittelyllä ei ollut mitään kilpailijaa yleisön suosiossa, ja ihmeellisenä tulvana alkoi mestariteoksia vyöryä varsinkin saarivaltakunnan kirjapainoista. Richardson ja Fielding jatkoivat kilpailuansa, kumpainenkin sai heti peräti kyvykkään sarjan seuraajia, suuri romanttinen heräännys myös otti uuden romaanimuodon yhdeksi välineeksensä kaikissa sivistysmaissa, ja todellisena hyökylaineena otti tämä sepittelyn laji haltuunsa melkein koko kaunokirjallisuuden. Siinä asemassaan se on säilynyt.
Uudemman romaanin monijaksoisesta kehityksestä tulee puhetta sen edustavimpien tuotteiden liittyessä vuoronsa jälkeen tähän suomennossarjaan. Sen aikaisempia ilmauksia on mahdoton täydesti tajuta ilman "Pamelaa", mutta suomentajan on täytynyt yhtyä siihen monen auktoriteetin lausumaan käsitykseen, että tämä siveydestään arka ja hieman kiusallisen järkeväkin pikku neitonen ansaitsee tutustumista myös oman itsensä tähden, vaikka hänellä on peräti laajasanainen esittelijä ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiirettä. Sitäpaitsi: onhan kirjallisuudella kaksinainen suhde elettyyn elämään; se on sekä kuvastin että vapautus. Taannoisina rauhan vuosina oli jännityskirjallisuuden suuri valtakausi; mieli kaipasi vastaelähdykseksi huimia seikkailuja. Nyt olemme kylliksi kokeneet jännitystä, kiihtymystä, melskeitä; niinkuin juuri sotaisimpina aikoina viehätyttiin paimenromaaniin, samoin