sillä, että on sangen ikävä asua maalla.
– Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi sanan, – puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen s-äänteen. – Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta ne, – lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: – joiden kanssa olisi miellyttävää tutustua, – ne eivät liiku mihinkään, vaan jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.
Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."
– Poltatteko? – kysyi Sofia Kirillovna.
– Poltan… mutta…
– Olkaa hyvä… minä poltan myöskin.
Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan, joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat savuta.
Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, – jatkoi leski, heittäen päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: – täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä ratsastaa – Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi. – Niin, – virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: – kaikki, mikä vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran tuomion alaiseksi.
– Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, – huomautti Pietari Vasiljitsh.
– Niin, – vastasi leski: – onnettomuus asuu aivan heidän hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.
– Eikö teillä ole ikävä? – kysyi Boris Andrejitsh.
– Ikäväkö? Ei ole. Minä luen… Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni kohtaloiden arvoituksia.
– Te olette siis ennustaja? – kysyi Pietari Vasiljitsh.
Rouva hymähti hieman.
Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha ennustajaksi.
– No, mitä te – nyt? – vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.
– Muuten, jättäkäämme tämä asia, – sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi Boris Andrejitshiin päin: – Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin, olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä kirjallisuudesta?
– Kyllä… tietysti, minä…
Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.
– Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana, 1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?
– Marlinskij – on etevä kirjailija, tiettävästi, – vastasi Boris Andrejitsh.
– Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta… kuinka lumoava, ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä matoisessa maassa…
Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.
– Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, – sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.
Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen, mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa, lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat: taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen suustaan.
– Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus – ajatusten, tunteiden, mielijohteiden vapaus! – huudahti hän lopuksi.
– Suvaitkaahan minun sanoa, – keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: – mitä nainen tekee vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?
– Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
Sellaisia te olette – te, te miehet…
– Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, – keskeytti hänet taaskin Pietari Vasiljitsh.
– Kuinka, eikö ole tarpeellinen?
– Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana – sehän on tunnettu asia – joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.
– Niinmuodoin, – huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti hymähtäen: – te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.
– Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, – vastasi Pietari Vasiljitsh rauhallisesti.
– Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät tänään täällä luonani…
Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:
– Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra Vjasovnin.
– Sitä en ole huomannut, – vastasi Boris Andrejitsh.
– Mitä minä rakastan? – kysyi Pietari Vasiljitsh.
– Paradokseja.
Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä sinä rakastat"…
Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että päivällinen on valmis.
– Olkaa hyvät, – sanoi emäntä, nousten sohvalta.
He menivät ruokasaliin.
Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä puhelias, – silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin