paperossiensa kanssa, ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka, sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn, kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan, niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään, on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui eteisessä.
Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän katkaisi äänettömyyden huudahtaen:
– Ei, ei, ei ensinkään, ei kelpaa, ei sellaista!
– Mitä te tarkoitatte? – kysyi häneltä Boris Andrejitsh.
– Ei sellaista, ei sellaista, – hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen syrjään ja melkein kääntyen poispäin.
– Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta viehättävä.
– Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että… Mutta sitä vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?
Boris Andrejitsh ei vastannut.
– Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton, olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen, mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta, ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.
– Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? – kysyi Boris Andrejitsh.
– Kyllä minä tiedän millainen on teille sopiva, – nyt sen tiedän.
– Vakuutan teille olevani kiitollinen tuttavuudesta Sofia Kirillovnan kanssa.
– Sitä parempi; mutta hän ei ole sellainen.
Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:
– Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni sanastanne.
– Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, – vastasi Boris Andrejitsh.
– No, sepä ihanaa.
Ja Pietari Vasiljitsh poistui.
Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.
– Mihin te nyt minut viette? – kysyi hän Pietari Vasiljitshilta istuessaan hänen vieressään reessä.
Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan luona.
– Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, – vastasi hän hetkisen mietittyään: – erääseen sangen kunnioitettuun taloon – Tihodujevien luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti, kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino. Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.
– Hyvä, saadaan nähdä, – vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment. muist.]
Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.
– Mikä on isän nimi? – kysyi hän varovaisesti.
– Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.
– Kalimon! On sekin nimi!.. Entä äiti?
– Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.
– Ja tyttärien nimet?
– Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.
– Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä Kalimovna.
– Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. – Pietari Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä on Emerentsia, se hiljaisempiko?
– Ei, toinen. Sittenpä näette itse.
– Emerentsia Kalimovna! – huudahti Vjasovnin vielä kerran.
– Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, – huomautti Pietari Vasiljitsh puoliääneen.
– Ja miestään kait sitten – Calimon?
– Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.
– Odotan.
Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka, kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat – koko talo aivan kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus, tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys, kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä, vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle. Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä heitä Boris Andrejitshille.
Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä ja harmaa; kasvoissa ei ollut