tähden.
Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän elämänsä meni entistä menoaan.
Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua, mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan. Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista, huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan. Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:
– Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni muistuttaa teitä lupauksistanne.
– Mistä lupauksista?
– Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.
Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.
– Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.
– Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.
– Mitäpä siitä, lähtekää, – Herran haltuun.
– Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.
– Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.
– Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?
– Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.
– Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.
– Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, – sanoi hän viimein: – sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.
– Miksi ei?
– Liian vaatimaton.
– Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!
– Ja isä sellainen omituinen – ellen sanoisi kummitus.
– No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa… sallikaa minun tutustua häneen… Mikä hänen nimensä nyt olikaan?..
– Barsukova.
– Niin, Barsukova… olettehan niin ystävällinen…
Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan, ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.
Parin päivän kuluttua he läksivät.
Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! – Tiedättekö mitä, Ivan Petrovitsh, – puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli poikennut hänen luoksensa, – naapurit näet mielellään poikkesivat hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen kolmeentoista hopearuplaan.
– Brau, brau, – vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.
– Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?
– Brau, brau, – vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.
– Shlyikovassa on karjarutto, – huomautti toinen vieressä istuva naapuri.
– Brau, brau!
– Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa…
– Brau, brau, brau!
Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, – aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.
Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.
Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, – vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.
Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.
Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: – "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.
Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista