neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa olihuonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähänomituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkistinäkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitääulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseetpuhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentinmajotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänneratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestäsiirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksestaeronneelta tilanomistajalta T: n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hänmuisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaan Invalid-lehti, niin Pupka (näin kutsuieronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaasanomalehden, juoksee sohvalle lehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmenttimajaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla teidän sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hänsinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on kultainen mies. Minäolen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän taisteleevallinsarvilla ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestäkirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo ollahirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisiamuutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilenesimerkiksi kertoivat sinullekin tutut soitannon ihailijattaret,että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin jaettä hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minäsitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän onministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena rattona meille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, ettämeikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, niin ettei ranskalaisillaenää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niinhaltioissaan tästä uutisesta, että mellasti koko yön ja sanoo, ettäsinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa jakunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olenalleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailovsanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinkahe istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat tunteesta, muistelikunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kunhe kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroihänelle, – muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpähänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensäpuolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänenmielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, jahymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuohänelle niin armas kirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiinja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään",ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, – "kun hänyht'äkkiä saa Invalidista lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenäkapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmastientisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielätänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä onkaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tuleetaas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti…everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" – ja hän olijo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsaleskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikinsäveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansabulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.
III
Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivätja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaankuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja jalapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui jakäveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeathansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskentelikaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), muttayksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivatnuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujillakäyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeniMihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia jaSuslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivathänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikähansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, ettähävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiinpuettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeniMihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinuttervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavanluona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojenObzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättäkuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut musiikkia kuuntelemaan.
Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa – ei sen vuoksi, että mukakapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muutsaisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisestisiksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset – ehkä kertoisivatkin jotain.
Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennäheidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiäminua – miettii hän, – tai tervehtivät, mutta puhelevat vainkeskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevätmatkoihinsa ja minä jään sinne yksin aristokraattien joukkoon.Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevanvaliopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kentiesei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittuja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vainturhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuosurkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurienupseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkiallemissä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissaon ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.aristokraatteja, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekäaristokraatin että ei aristokraatin kintereillä.
Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov aristokraatti,alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin aristokraatti,koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. AjutanttiKaluginin mielestä taas on kreivi Nordov aristokraatti, koska hänon sivusajutantti.
Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuuttakaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiitkuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se onmeidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kutenrokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajiaihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästiolemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelemattaalistuvat siihen; – niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, muttavoittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottomanorjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros jaShakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaanmeidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuudenromaani?
Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon omanylimyspiirinsä, vaan kolmannella