onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraalioli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti jaruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänenluokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeniMihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvinusein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituistakertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänellekaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä senparemmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansatavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehtiohimennen.
– No kapteeni, – sanoi Kalugin, – koskas taas vallinsarvelle?Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla – eikö ollut kuuma?vai?
– Kuuma oli, – sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönähiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellenmiekkaansa.
– Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä oneräs upseeri sairaana, – jatkoi Mihailov – niin että…
Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanianpäällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskinsijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntäkuunnellut.
– Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin – sanoi hänruhtinas Galjtsinille.
– Mitä niin, ei kai tänään mitään? – kysyi arasti Mihailov, katsoenvuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummallatavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähänaikaa ääneti, virkkoi: – Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivipäässä. Ettekö tunne, kapteeni?
– Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär – vastasialikapteeni.
– Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.
Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämävoinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikätodella olikin aivan oikein.
Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näinennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaahän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin jaKalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomastihämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannutkuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsiniatehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kunkäytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänenkävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsakuuluisan, urhoollisen meriupseeri Servjaginin, joka oli lähestynyttakaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkinyhtyä aristokraattien piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisestijäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin mitättömäksi mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoatuttavuudestaan tämän merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, ettäse oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollutneljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenenaskeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakinyhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaanihan turhasta – hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T: stä saapuneen suloisen kirjeen ja synkätmietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvellelähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivatpuhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näinhuomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättiväthänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessäänjunkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensikertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyttämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkarihuomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.
IV
Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kunkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näkipienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperillapaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatunmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsajunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansakynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaisetsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, jostatörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula jamuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansakanssa tykkikaivantoihin.
"Varmasti kaadun tällä kertaa", – ajatteli alikapteeni, – "tunnensen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaanitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeäänkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaanmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmastisaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellyttikun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij onsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin ristiainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,13: han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaanjonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäsjos tapahtuisi jotakin, – onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä… niin pyhävelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti etteisellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistustullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana taiheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettävelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäinkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaanjäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissakirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukienajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainenja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessäänei ollut paikattu).
– Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! – sanoi vihaisesti Mihailov.
– Makaat? – murahti Nikita: – saat päivät päästään juosta kuinkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!
– Olet taas juovuksissa, näen minä.
– En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
– Vaiti, tolvana! – karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oliloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopahemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
– Tolvana, tolvana? – matki palvelija: – miksi tolvanaksihaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti onhaukkua.
Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
– Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! – sanoihän lempeällä äänellä. – Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna ollapöydällä eläkä siihen koske, – lisäsi hän punehtuen.
– Kuulen, herra – sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinanvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, jaräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niinNikita