Sevastopoli. Tolstoy Leo

kaatunut ja kuinka hänen mökkinsäoli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)j. n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännäntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vieläriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

      "Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" – mietiskeli itsekseenalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansakanssa vallinsarvea. – "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vaituohon?" – puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansaja rintaansa, – "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisikierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

      Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisestitykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosenpimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksensuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloinmeikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputkipiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommitputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.

      V

      Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota eikukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan jokayhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivätnyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

      – No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, – virkkoiKalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseenpehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollanninpalttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: – kuinkas hän sitten joutuinaimisiin?

      – Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, onne parlait que de ca à Petersbourg1 – sanoi nauraen ruhtinasGaljtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaalähelle Kaluginia – kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkojamyöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaanjotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitähuvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinasGaljtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivatasettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalatilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äskenbulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissäänhe olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisiavirkatovereita ja tuttavia.

      – Mitä Maslovskista?

      – Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

      – Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vastakoulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi – ratsumestariko?

      – Oo, jo aikoja sitten.

      – Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

      – Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.

      Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiostierään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättälaulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiinjatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

      Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisellatarjottimella.

      – Tarjoa ruhtinaalle, – sanoi Kalugin.

      – Onpa kummallista ajatella, – virkkoi Galjtsin, ottaen teelasinja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa onpianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että tottavie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

      Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, – virkkoi kaikkeen tyytymätönvanha everstiluutnantti: – niin kerrassaan sietämätöntä olisikintämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivätapettavan ja tapettavan – loppumattomiin – jos sitten vielätäytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —

      – Entäs meidän jalkaväen upseerimme, – sanoi Kalugin, – jotkaelävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövätsotamiehen ruokaa, – entäs he sitten.