lahjat selkänsä taakse ja huusi ovelta sisarelleen:
"Arvaappas, mitä minulla on?"
"Leipää ja taatelia Serapionilta," Klea vastasi.
"Eipä olekaan," toinen huusi kuroittaen lautasta sisarelleen, "pelkkiä jumalien ja kuningasten makupaloja. Maistappas tätä persikkaa! Eikö se ole niinkuin pikku Philon poski? Jos aina löytäisin tällaisen hyvityksen, niin varmaankin toivoisit, että joka aamu söisin sinun suuruksesi. Ja tiedätkö kuka tämän kaiken on meille antanut? Et, et sinä sitä saa päähäsi! Roomalainen antoi sen minulle, sama jolta eilen sait orvokit."
Klean kasvot vaalenivat, ja hän kysyi jäykästi ja lyhyesti:
"Kuinka sen tiedät?"
"Koska hän itse on sen minulle sanonut," Irene vastasi kokonaan muuttuneella äänellä, sillä hänen sisarensa katsoi häneen niin lujasti ja oli niin totinen, ett'ei Irene ennen koskaan ollut häntä sellaisena nähnyt.
"Entäs, missä orvokit ovat?" Klea sitten kysyi.
"Hän otti ne, ja hänen ystävänsä antoi minulle tämän granaatin," Irene sammalsi. "Hän tahtoi itse antaa sen minulle, mutta Kreikkalainen, muudan kaunis, iloinen nuorukainen, ei sitä sallinut, vaan pani sen tuohon lautaselle. Ota se, mutta elä enää katsele minua noin; minä en voi sitä kestää!"
"En huoli siitä," toinen sanoi hiukan tuimasti. Sitten hän loi silmänsä maahan ja kysyi hiljaa: "Pitikö Roomalainen orvokit?"
"Piti – ei, Klea, ei, valhetella en sinulle tahdo! Hän heitti ne huoneen ylitse ja lausui sen ohessa niin kovia sanoja, että minä pelästyin ja käännyin häneen heti selin, sillä minä tunsin jo kyynelien nousevan silmiini. Mitä sinulla on tekemistä Roomalaisen kanssa? Minua niin peloittaa ja tuskastuttaa, kuten raju-ilman puhjetessa, jota minä pelkään. Miten kalpeat huulesi ovat! Se tulee varmaankin pitkällisestä nälän näkemisestä. Syö nyt siis kylliksesi. Mutta, Klea, miksi minua niin katselet, niin synkkänä ja vihaisena? Minä en saata kestää tuota katsetta, en saata!"
Irene nyyhkytti ääneensä, mutta hänen sisarensa lähestyi häntä, pyyhki hänen otsaltaan pehmeät hiukset, suuteli häntä ja sanoi ystävällisesti:
"Minä en ole sinulle vihainen, lapseni, enkä tahdo sinulle tehdä pahaa. Jos vain osaisin itkeä kuten sinä, kun pilvet peittävät sydäntäni, niin silloin minussakin yhtä pian sininen taivas näyttäytyisi kuin sinussakin. Pyyhi nyt silmäsi, mene temppeliin ja kysy, koska meidän pitää tulla lauluharjoitukseen, ja koska juhlakulkue alkaa."
Irene totteli käskyä.
Silmät maahan luotuina hän oli astunut ulos, mutta siellä hän loi silmänsä reippaasti jälleen ylös, sillä hän ajatteli juhlakulkuetta, ja kun hänen mieleensä juolahti, että hän siinä sai taas nähdä Roomalaisen iloisen ystävän, niin hän palasi vielä kerran huoneesensa, pani granaattikukan maljaan, josta hän aamulla oli ottanut orvokit, tervehti sisartaan yhtä iloisesti kuin ennenkin, ja mietiskeli, pitikö hänen juhlakulkuetta varten pistää kukka hiuksiinsa vaiko rintaansa. Joka tapauksessa sen piti hänellä olla, sillä oli osoittaminen, että hän ymmärsi pitää arvossa sellaista lahjaa.
Niinpian kuin Klea oli yksinään, hän tarttui kiivaasti lautaseen, jonka Irene oli hänelle tuonut, antoi paistin harmaalle kissalle, joka jälleen oli hiipinyt huoneesen, ja käänsi sitä tehdessään kasvonsa poispäin, sillä jo paljas fasaanin hajukin tuntui hänestä häväistykseltä.
Sittenkuin kissa tervetulleine saaliinensa oli vetäytynyt erääsen huoneen nurkkaan, hän otti yhden persikan ja kohotti kättään heittääksensä sen huoneen katossa olevasta rei'ästä ulos. Mutta hän ei täyttänytkään aikomustaan, sillä hänen mieleensä juontui, että hän saattoi niillä makeilla hedelmillä ilahuttaa Ireneä ja pikku Philoa, ovenvartijan poikaa. Sentähden hän pani sen takaisin lautaselle ja kävi leipään käsiksi, sillä hänen oli kovin nälkä.
Hän oli jo murtamaisillaan kullan-keltaista leipää, mutta noudattaen äkillistä tunnetta, hän heitti senkin takaisin lautaselle ja mumisi:
"Olisin hänelle sittenkin vaikkapa vain vähäisessäkin kiitollisuuden velassa, mutta minä en heitä pois jumalan lahjaa, kuten hän minun orvokkini, sillä se olisi synti! Ravitkoon leipä jonkun nälkäisen, niin se kuitenkin saa aikaan jotakin hyvää, joka hänelle ehkä tuottaa jonkun jumalan kiitoksen. Hänen ja minun välilläni ei saa olla mitään, ja jos häntä vielä kerran haluttaa katsella minua, niin tiedän pakoittaa silmäni välttämään hänen silmiään; minä tahdon ja teen niin! Mutta, te ikuiset jumalat, ja ennen kaikkia, sinä suuri Serapis, jota mielelläni palvelen, en ilman teidän avuttanne voisi mitään, auttakaa, niin auttakaa minua unhoittamaan hänet, jotta minun ajatukseni pysyisivät puhtaina!"
Näin sanoen hän heittäytyi maahan arkun eteen, painoi otsansa kovaa puuta vastaan ja koetti rukoilla.
Hän rukoili jumalalta ainoastaan voimaa unhoittaaksensa sen miehen, joka ryösti häneltä hänen sielunsa rauhan.
Mutta samoinkuin pilvet kuljeskelevat nopeasti sinne tänne taivaankappaleen ja tähtientutkijan silmän välillä, joka haluaa sitä tarkastella, ja häiritsevät tiedemiehen työtä, samoinkuin melske kadulla tuon tuostakin keskeyttää kauniin laulun, jota me mielellämme kuuntelisimme, ja turmelee sen seka-äänisellä melullansa, samoin Roomalaisen kuva tuon tuostakin esti Kleaa rukoilemasta sitä, että hän pääsisi tuota miestä ajattelemasta, ja viimein tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi sellainen ihminen, joka kaikin voimin ponnistellen tahtoo keveänä kivenä kohottaa kalliolohkaretta, mutta joka kuorman sortamana vaipuu maahan; hän tunsi, että hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan huolimatta, vihollinen, jonka hän tahtoi kauvaksi poistaa itsestänsä, kuitenkin tuli häntä yhä vain likemmäksi ja sen sijaan, että se olisi paennut, se valtasi hänen sielunsa yhä vahvemmilla siteillä.
Viimein hän herkesi turhasta taistelustaan, nousi ylös, jäähdytteli hehkuvia kasvojaan kylmällä vedellä ja veti sandaaliensa hihnat lujemmin kiinni, sillä hän toivoi temppelissä, jumalan läheisyydessä saavuttavansa rauhaa, jota hän täällä ei ollut löytänyt.
Huoneen ovella hän tapasi Irenen, joka hänelle kertoi, että juhlakulkueen tähden, jonka piti alkaman neljä tuntia puolipäivän jälkeen, lauluharjoitus oli lykätty toistaiseksi.
Kun Klea sitten lähti temppeliin päin, hänen sisarensa huusi hänelle:
"Ethän kauvan viivy; kohta tarvitaan taas vettä uhria varten!"
"Mene sinä yksin työhön," Klea käski, "eihän sitä nyt paljoa tarvita, sillä pian on temppeli tyhjä juhlakulkueen tähden. Muutama ruukullinen riittää. Huoneessa on sinulle yksi leipä ja persikka; toinen minun pitää säästämän pikku Philolle."
NELJÄS LUKU
Kuulematta Irenen muistutuksia Klea meni nopein askelin temppeliä kohti.
Hän ei pitänyt lukua rukoilijoista, jotka esipihassa kumartelivat hänelle syvään tahi seisoivat kädet korkealle kohotettuina, tahi myöskin, jos olivat egyptiläistä syntyperää, laskeutuivat polvilleen sileälle kivilattialle, sillä hän oli itsekin alkanut jo rukoilla jumalaa.
Sitten hän astui temppelin suureen pylvässaliin, johon saivat mennä ainoastaan vihityt ja temppelin palvelijat, joita hänkin oli.
Täällä oli ylt'ympäri häntä hoikkia pylväitä, jotka olivat kaunistetut, kuten liljan varret, sievästi pyörretyillä kukkaterillä, täällä hän näki patsaitten kannattamassa kivikatossa öisen taivaan ja loistavien, sammumattomain ja ikuisesti rauhallisten kierto- ja pyrstötähtien hiljaa katselevan häntä kultaisista laivoistaan.
Niin, täällä oli kyllin hämärätä ja hiljaista keskustella jumalan kanssa!
Häntä ympäröivät pylväät näyttivät hänestä metsältä, jossa kasvaa jonkun toisen maailman jättiläiskasveja, ja hänen mielestään ne kirjavat kukkakapiteelit, joilla pylväät kannattivat kattoa, olivat levittävinään pyhän savun tuoksua, joka hurmaten vaikutti hänen paastoamisen ja sisällisen liikutuksen kiihoittamaan mieleensä.
Hänen