lähestyä tätä pyhää paikkaa, mutta tänään hän ikävöi niin kiihkeästi jumalan apua, että hän, huolimatta kiellosta, jota hän ei ennen koskaan ollut rikkonut, lähestyi kaikkeinpyhimpää.
Pyhä väristys valtasi hänen sielunsa, kun hän laskeutui polvilleen pyhän huoneen portin eteen, ja hän hiipi aivan kiinni siihen nurkkaan, jonka muudan esiinpistävä pihtipieli muodosti salin peräseinän kanssa.
Se ikävöivä avun tarve, joka ulkopuolelta meitä itseämme etsii meidän elämäämme ohjaavaa voimaa, on kullekin kansalle, kullekin ihmiselle omituinen, niin, se hallitsee jokaisessa järjellisessä olennossa, yhtä varmaan kuin ihminen haluaa tiedustella syytä, kun hän näkee seurauksen, yhtä varmaan kuin hän tahtoo katsella, kun valo valaisee maata, ja kuunnella, kun äänen aaltoilevat väreet koskevat hänen korviinsa. Varmaankin myös uskonnollista tunteellisuutta, niinkuin muitakin ominaisuuksia, on eri ihmisissä eri määrässä. Kleassa se oli vallinnut jo hänen lapsuudestaan saakka, ja hurskas äiti oli sitä vielä opetuksen ja esimerkkien kautta kehittänyt, samalla kun hänen isänsä oli häntä opettanut aina ja yksin-omaisesti olemaan rehellinen, järkähtämättömän rehellinen niin muita kuin itseänsäkin kohtaan.
Hänen toimensa saattoi hänet sitten joka päivä sen jumalan temppeliin, jota hän oli tottunut pitämään kaikista taivaallisista suurimpana ja mahtavimpana, sillä usein, kun sanktuariumin esirippu vetäytyi syrjään ja kun Serapiin kuva, Kalathos pään päällä ja Kerberus jaloissa, näkyi kaikkeinpyhimmän puolihämärässä, hän oli kaukaa nähnyt valosäteen, joka jonkin ihmeen kautta tunkeutui pimeydestä, vilahti jumalan otsalle ja suuteli sen suuta, kun papit laulaen ylistivät hänen hyvyyttänsä.
Toisinaan taas syttyi tuli jumalan rinnalle tai sammui äkkiä itsestään.
Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa huomasivat hänet rehelliseksi.
Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi, niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse jumalan suusta.
Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan, säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.
Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili, josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.
"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.
Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa, ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.
"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat…"
Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.
Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.
Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä, joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli, joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita, valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.
Kun sisarukset viisi vuotta sitten olivat tulleet temppeliin, niin Irene oli suuresti pelännyt tätä melkein kääpiömäistä, mutta leveähartiaista ja rotevaa miestä, jonka kurttuiset kasvot olivat korkin väriset, ja jonka jalkoja vaivasi tuskallinen tauti, niin että se useinkin esti häntä liikkumasta; tämä pelko ei ollut ensinkään vastenmielinen sepästä, joka, niinpian kuin hän tapasi tuon silloin yksitoista vuotiaan lapsen, veti huulensa valtavaan, punaiseen nenäänsä kiinni, mulkoili silmillään ja murisi rumasti, lisätäkseen kauhua, jota hän pienokaisessa herätti.
Hän ei ollut pahanluontoinen, mutta hänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia, ei veljiä, ei sisaria eikä ystäviä, ja jokainen ihmislapsi tuntee niin elävästi haluavansa, että hän toisissa ihmisissä herättäisi edes jotakin tunnetta, että useasta on mieluisampaa herättää kumminkin pelkoa, kuin jäädä huomaamatta.
Kun Irene oli päässyt pelostaan, niin hän usein omituisella sydäntä viekoittelevalla, hyväilevällä tavallaan pyysi vanhusta, jota kaikki muut temppelin asukkaat pitivät jurona ja ankarana, vielä kerran vääntämään hänen nähtensä kasvojaan, ja sen ukko tekikin silloin ja nauroi, kun tyttönen taasen pelästyi sekä juoksi pois sekä omaksi että hänen iloksensa. Kun Irenen muutamia päiviä sitten täytyi loukkautuneen jalkansa tähden pysyä huoneessansa, niin tapahtui, mitä ennen ei oltu kuultu eikä nähty, että hän sangen osan-ottavaisesti kysyi Klealta, mikä hänen sisartansa vaivasi, ja antoi hänelle Ireneä varten kakun.
Sill'aikaa kun Krates teki työtä, hän ei puhunut sanaakaan ylimmäisen papin kanssa. Sitten hän pani vasaran pois ja sanoi:
"Täntapaista työtä en mielelläni tee, mutta tämä on kuitenkin luullakseni onnistunut. Jokainen alttarin taakse kätkeytynyt temppelin palvelija saattaa nyt sammuttaa ja sytyttää tulet, viisaimmankaan voimatta huomata petosta. Meneppäs nyt suuren salin ovelle ja lausu sanottavasi".
Klea kuuli, miten ylimmäinen pappi noudatti tätä käskyä ja kuinka hän laulavalla äänellä huusi: "Ja niin hän käskee yötä ja se muuttuu päiväksi, ja sammunutta kynttilää ja se valaisee loistoisena. Jos muuten olet meitä lähellä, Serapis, niin näytä itseäsi!"
Kirkas valovirta tunkeutui näitten sanojen jälkeen sanktuariumista ja sammui äkkiä, kun ylimmäinen pappi lausui: "Siis sinä näyttäydyt valona totuuden lapsille, mutta pimeydellä sinä rankaiset valheen lapsia".
"Vieläkö kerran?" Krates kysyi kuten se, joka toivoo saavansa vastaukseksi: "Ei!"
"Minun täytyy sitä pyytää," ylimmäinen pappi vastasi. "Niin, tällä kertaa kuje onnistui