tämä," hän sanoi antaen sen Roomalaiselle. "Minä olen omalla kädelläni toden mukaisesti kirjoittanut siihen melkein anomuskirjan muotoon kaiken sen, minkä äsken sinulle kerroin. Minä tiedän, että tuollaisia asioita ajetaan hovissa järjestyksen mukaisesti, jos ne kirjallisesti toimitetaan. Vaan jos kuningatar suostuu täyttämään toivosi, niin anna tämä kääry hänelle ja pyydä häneltä armokirjettä. Jos sen saat toimeen, niin silloin on kaikki voitettu."
Publius otti kääryn, ojensi vielä kerran kätensä erakolle, ja innostuen tämä huusi kovalla äänellä:
"Jumalat sinua siunatkoot ja vapauttakoot sinun kauttasi jaloimman miehen hänen vaivoistaan. Jo olin herjennyt toivomasta, mutta kun sinä meitä autat, niin ei kaikki vielä ole hukassa."
KUUDES LUKU
"Suokaa anteeksi, jos häiritsen."
Näillä sanoilla keskeytti erakon huudahduksen eunukki Euleus, joka hiljaa ja huomaamatta oli lähestynyt pastophoriumia, ja kumarsi nöyrästi Publiukselle. "Onko lupa kysyä, mitä liittoa solmitaksensa mies, joka on Rooman jaloimpia poikia, ojentaa kätensä tälle kummalliselle miehelle?"
"Kysyä saapi jokainen," Publius vastasi nopeasti ja tylysti, "mutta kaikkien ei tarvitse vastata, eikä minunkaan tänään. Minä jätän sinut hyvästi, Serapion, vaan en luullakseni pitkäksi aikaa."
"Suvaitsetko, että minä sinua seuraan?" eunukki kysyi.
"Ilman luvattanihan olet minua tännekin seurannut."
"Kuninkaani käskystä olen sen tehnyt ja noudatan vain hänen määräystään, kun nytkin tarjoan sinulle ohjaustani."
"Minä käyn edellä enkä saata kieltää sinua tulemasta perästäni."
"Mutta minä," eunukki vastasi, "pyydän sinua huomaamaan, ett'ei minun arvolleni ole sopivaa, palvelijan tavoin astua sinun jäljestäsi."
"Minä pidän arvossa kesti-ystäväni kuninkaan tahtoa, joka käski sinut minua seuraamaan," Roomalainen vastasi. "Sitä paitse saatat temppelin portilla astua vaunuusi, kuten minäkin omaan vaunuuni; täyttäähän vanha hovimies mielellänsä valtiaansa käskyn."
"Kyllä hän sen täyttääkin," Euleus nöyrästi Roomalaiselle vastasi, mutta samoinkuin käärmeen kidasta pistää nopeasti esiin ja vieläkin nopeammin vetäytyy takaisin kaksihaarainen kieli, samoin hänenkin silmistään välähti ensiksi silmäys täynnä uhkaavaa vihaa ja sitten toinen, joka epäluuloisesti katseli Roomalaisen kädessä olevaa kääryä.
Publius ei pitänyt tästä silmäyksestä väliä, vaan astui nopeasti akaasialehtoon päin; mutta erakko jäi katselemaan tuota erilaista paria, ja kun hän näki mahtavan eunukin astuvan nuorukaisen jäljestä, niin hän pani kätensä lanteilleen, puhalsi lihavat poskensa pulleiksi ja puhkesi kova-ääniseen nauruun, niinpian kuin nämät olivat kadonneet akaasioiden taakse.
Kun Serapion kerran oli saanut naurun päästä kiinni, niin hänen oli vaikea siitä lakata ja hän nauroi yhä vielä, kun Klea muutamia minuuttia Roomalaisen lähdettyä tuli hänen luoksensa.
Iloisesti hän tahtoi ottaa holhottinsa vastaan, mutta katsottuaan häntä silmiin hän huudahti huolestuneena:
"Sinä näytät siltä, kuin sinua olisi kohdannut jonkun vainajan henki. Punaiset huulesi ovat kalpeat ja silmäsi ovat synkät. Mikä sinun on, lapseni? Johan Irenekin on ollut kanssasi juhlakulkueessa, niinkuin tiedän. Oletko saanut vanhemmistasi ikäviä tietoja. Sinä pudistat päätäsi. No, sitten lapseni sinä ajattelet jotakuta enemmän, kuin sinun pitäisi. Kas vaan, miten poskesi punastuvat! Varmaan kaunis Roomalainen Publius on katsonut liian syvälle silmiisi – hän on uhkea nuorukainen, oikea mies, kelpo poika…"
"Heitä jo," Klea keskeytti ystävänsä ja suojelijansa puheen, kieltävästi viitaten kädellään halki ilman, ikäänkuin hän tahtoisi jakaa Serapionin puheen kahtia. "Minä en tahdo kuulla hänestä enää sen enempää."
"Onko hän sopimattomasti sinua kohdellut?" erakko kysyi.
"On," Klea huudahti kovin punastuen ja kiivaasti, vastoin hänen muuten tyyntä mieltänsä. "On, alinomaa hän vainoo minua viettelevillä silmäyksillään."
"Ainoastaanko silmillään?" erakko kysyi. "Mutta katselemmehan me ylhäistä aurinkoa ja suloisia kukkiakin, niinpaljon kuin vain saatamme, eivätkä ne siitä vihastu!"
"Aurinko on liian korkea ja sieluttomat kukat liian alhaisia, jotta ihminen saattaisi niitä vihastuttaa," Klea vastasi; "mutta Roomalainen ei ole enempää eikä vähempää kuin minäkään, silmä ilmoittaa ajatuksen yhtä hyvin kuin suukin, ja hänen silmänsä haluaa minulta sellaista, joka nostaa punan poskilleni ja herättää minussa nytkin vihaa, kun vain sitä ajattelen."
"Sen vuoksi sinä niin hirveästi vältitkin hänen silmäyksiään."
"Kuka sinulle sen on sanonut?"
"Publius itse, ja sentähden että sinun kovuutesi häneen kipeästä koski, hän tahtoi lähteä Egyptistä; mutta nyt olen saanut hänet jäämään, sillä jos on ainoatakaan kuolevaista, jolta odotan apua teille ja teidän omaisillenne…"
"Niin hän se ei suinkaan ole!" Klea lujasti sanoi. "Sinä olet mies ja luulet ehkä, ett'et sinäkään nuorena ollessasi ja kuljeskellessasi vapaasti maailmassa, olisi toisin tehnyt, kuin hänkään miehen oikeudella on toiminut, mutta jos voisit katsoa sieluuni tai tuntea naisen sydämellä, niin ajattelisit toisin! Kuten erämaan hiekka, jota tuuli puhaltaa pelloille, ja joka muuttaa niiden ystävällisen vihreyden rumaksi, harmaan väriseksi, kuten myrsky, joka muuttaa tyynenä kuvastelevan meren sinisen pinnan kohiseviksi, mustiksi pyörteiksi ja vaahtoavaksi kuohuksi, siten tämän miehen viettelevä julkeus on julmasti häirinnyt sieluni rauhaa. Neljättä kertaa hänen silmäyksensä minua vainosivat juhlakulkueessa. Eilen en vielä tuntenut vaaraa, mutta tänään – minun täytyy se sinulle sanoa, sillä olethan sinä minun isänäni, ja kehen muuhun maailmassa turvautuisinkaan? – mutta tänään olen tietänyt välttää hänen silmäyksiänsä ja kuitenkin tunsin juhlan pitkinä, loppumattoman pitkinä hetkinä, että hänen silmänsä lakkaamatta etsivät minun silmiäni. Ett'en ole erehtynyt, sen olisin tietänyt, vaikk'ei Publius Scipio – mutta miksi päästän tätä nimeä huuliltani – vaikk'ei Roomalainen olisikaan sinulle kehunut ahdistaneensa turvatonta tyttöä. Ja että sinun, juuri sinun, piti ruveta hänen liittolaiseksensa! Sitä sinä et tekisi, et todellakaan sinä sitä tekisi, jos tietäisit, millä mielellä olin juhlakulkueessa, kun maahan katsellessani tiesin, että hänen silmäyksensä minua saastuttivat, kuten sade, joka viime vuonna huuhtoi kukat pois temppelimme puhkeamaisillaan olevista viiniköynnöksistä. Tuntui siltä kuin kietoutuisi verkko sydämeni ympäri; mutta millainen verkko! Kuin olisi pellavakuontalon asemasta pantu rukkiin tulisoihtu, se kehrätty hienoksi langaksi ja tästä tulisesta rihmasta kudottu silmuja, siltä se tuntui! Minä tunsin lankojen ja solmujen polttavan syviä haavoja sydämeeni enkä saattanut niitä poistaa enkä voinut itseäni niiltä suojella. Niin, katso vain noin tuskallisesti minuun ja pudistele päätäsi, siten on asian laita, ja palo-arvet koskevat minua nytkin vielä kipeästi, niin kipeästi, ett'en voi selittääkään!"
"Mutta Klea," erakko keskeytti tytön, "olethan varsin suunniltasi, ikäänkuin jokin daimoni olisi sinut vallannut. Mene temppeliin rukoilemaan, tai joll'ei se auta, Asklepiuksen tahi Anubiin luo ja anna heidän manata paholainen itsestäsi."
"En tarvitse ketään jumalistasi," tyttö kovin liikutettuna vastasi. "Niin, minä tahtoisin, että olisit antanut kohtalon kulkea omia kulkujaan, ja että me saisimme olla osallisia vanhempiemme kohtalosta, sillä se, mikä meitä täällä uhkaa, on vieläkin hirmuisempaa, kuin kultahiekan seulominen auringon paahteessa tahi kuutilokiven rikkisurvominen huhmarissa. En tullutkaan luoksesi puhumaan Roomalaisesta, vaan kertomaan, mitä ylimmäinen pappi minulle heti juhlakulkueen jäljestä on ilmoittanut."
"No?" Serapion pitkäveteisellä äänellä melkein tuskallisesti kysyi, ojentaen kaulaansa, vieden pörröisen päänsä likemmäksi tyttöä ja avaten silmänsä niin auki, että alaluomet melkein jäivät niitten alle.
"Ensiksi hän ilmoitti minulle,"