eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä näki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä väkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä, jos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis raivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja pelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri levättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi horjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi heistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen levättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja kamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville. Melkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski oikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti maassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä pelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta väkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli nyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta – juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin tervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle puolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä aikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat, näki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen häntä yhdeksi vartijoista: "Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette viheltäneet?"
"Lurjus!" huusi Heikki. "Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen saat maksaa hengelläs!"
Näin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti, että luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen käsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä tavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti ja kaatui kovalla parahduksella.
Sen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä kohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa ristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän lukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi suustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta apuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi par'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut kantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan päälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä rupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti. Mutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän sivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: "Avuksi, avuksi, hyvän St. Johanneksen nimeen! – Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! – Joutset ja miekat tänne! – He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän huoneisimme yön pimeän peitossa!"
Näitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä monet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea. Pian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle, paitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös kantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se onnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta maahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut kopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä. Muut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.
"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän kaupungissamme", selitti Heikki kokoutuville naapureille. "Joutukaa noiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä parilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten pääsette heidän jäljilleen."
"Ne ovat Vuorelais-rosvoja", sanoivat porvarit. "Hei, naapurit, perään-ajoon!"
"Niin, perään-ajoon – perään-ajoon kaikki", jatkoi seppä. "Jättäkää vaan tämä konna tässä minun haltuuni."
Apumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa nähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri koko sitä kaupunginosaa.
Sillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen vuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. "Jos olet oikea aatelismies", virkkoi hän, "niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on tapahtunut, annetaan sinullen anteeksi."
"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan", vastasi seppä. "Olenpa vaan Heikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt mitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis."
"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä minut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla."
"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä", tiuskasi seppä, "jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki."
"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?" kysäsi nyt Simo ilmautuen ikkunaan. "Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä olisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit näin on liikkeellä?"
"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän ikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi yhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa."
"Kuules minua, Simo Hanskuri", virkkoi vanki, "anna mun vaan saada kuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän rautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei ollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä lisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon etua."
"Tuo ääni kuuluu tutulta", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos kynnykselleen, salalyhty kädessä. "Seppä poikaseni, anna tuon nuoren miehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle. Pysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään, oli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä poika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän leikkiä."
Näin sanoen vanha mies veti vangin huoneen sisään ja sulki oven, jättäen Heikin kummastelemaan, että hänen vastainen appensa tuota ryntäystä niin arvaamattomalla tavalla selitti. "Vai leikkiä!" virkkoi hän. "Olisipa siitä mahtanut tulla kummaa leikkiä, jos he olisivat päässeet tytön makuukammariin! – Ja sinnepä he olisivat päässeet, jos en olisi saanut kuulla tuota kunnon ystävän ääntä kappelin pylvään takaa, joka mahtoi olla itse autuaan Annan ääni – vaikka kuinka olisin mahdollinen, että se Pyhä neito minulle puhuisi! – taikka kumminkaan ei se voinut siinä paikassa päästä kuuluviin ilman sen pyhän neiden luvatta ja suostumuksetta – ja siitä lupaan asettaa hänen alttarilleen vaksikynttilän, niin pitkän kuin tää minun metsäpuukkoni. – Ja soisinpa vaan, että mulla olisi tässä mun kahdenkäden käytettävä miekkani, niin hyvin Pyhän Johanneksen kunniaksi kuin myös noiden konnien kuritukseksi – sillä onhan nämät tämmöiset puukot sieviä leluja kyllä, vaan sopivammat poikasen kuin aikamiehen kädessä. Voi kuitenkin, jos sinä kahdenkätinen kalpani olisit ollut tässä kourassani, niinkuin nyt riiput tuossa vuodeteltassani, niin eivätpä nuot lurjukset olisikaan kaikki löytäneet jalkojansa, millä näin kuulumattomiin poispötkiä. – Vaan kas tuosta tulee palavia tulisoihtuja ja paljastettuja miekkoja. – Miehet hoi! Seis! – Oletteko te Pyhän Johanneksen puolella? Jos olette meidän kunnon kaupungin ystäviä, niin olkaa terveet tultuanne!"
"Me palajamme saaliittomina pyytäjinä", vastasivat lähenevät porvarit. "Verijäljet veivät meidät Mustain-Veljesten hautausmaalle, ja sieltä putkahti meidän edestämme kaksi miestä, jotka välissänsä kantoivat kolmatta – hänessä mahtoi olla sinun merkkisi, Heikki. He ehtivät luostarin takaportille, ennen kuin me heidät saavutimme – he soittivat kelloa, ovi aukesi – ja sinne he katosivat. Niin ovat he siis sen pyhän paikan piirissä ja turvissa, ja me saamme nyt mennä kylmille vuoteillemme lämmittelemään."
"Niin", sanoi toinen, "kylläpä noilla kunnon Mustilla-Veljeksillä on aina joku jumalinen luostarikumppali valvomassa, joka voi avata pyhän turvapaikan oven jokaiselle hädässä olevalle sielu-raukalle,