hanskuri. "Mitä sinä, mitä aiot sinä tehdä? Rupeetko myös minun viereeni, vai tahdotko mennä Conachar'in vuoteelle?"
"En huoli kummastakaan", vastasi Heikki Seppä; "minä vaan estäisin teidän lepoanne. Minulle on tämä kova tuoli tässä yhtä hyvä kuin untuva-tyyny – tässä voin nukkua niinkuin vahtimies, aseet vieressäni."
Näin puhuen hän laski kätensä jalkansa päälle.
"Ei, Herra varjelkoon, ettei nyt sen enempää tulisi tarvis teräs-aseitas. Hyvää yötä tai pikemmin hyvää huomenta nyt vaan, sikskun päivä kokonaan on noussut – ja kuka meistä ensiksi herää, se toista nostattaa."
Näin erosivat molemmat porvarit. Hanskuri vaipui vuoteelleen ja luultavasti samassa myös uneen. Rakastuneella sepällä ei ollut yhtä hyvä onni. Hänen ruumiinsa tosin olisi hyvin kestänyt kaikki yölliset vaivat; mutta hänen mielensä oli toista, arempaa laatua. Toiselta puolen hän oli sen ajan uljaitten porvarein kaltainen, yhtä ylpeä taidostaan aseitten sepittämisessä kuin myös sitten niiden käyttämisessä; kilvoittelunsa ammattilaisten kanssa niinkuin myös ruumiinsa väkevyys ja miekastelutaitonsa usein saattoivat hänet kahakoihin, joiden tähden kaikki häntä pelkäsivät ja muutamat vihasivat. Mutta tuon ylpeyden ja taistelunhalun rinnalla asui hänen sydämessään vilpitön, hyvänsävyinen lapsenluonto, ja hänellä oli haaveksivainen, kuvittelevainen mieli, jonka olisi luullut varsin vähän sopivan yhteen hänen töittensä kanssa pajassa ja hänen taisteluinsa kanssa ulkona. Kenties olivat nuot haaveksivaiset, tuliset tunteet, joista oli puhe vanhoissa kansanlauluissa, hänen ainoassa oppi-lähteessään, vähäisen tarttuneet häneen ja luoneet hänen sydämeensä hiukan puoleksisivistynyttä ritarillisuutta. Hänen rakkautensa Katriin ainakin oli niin hienoa laatua, että se hyvin olisi sopinut vaikka tuolle halpasyntyiselle knaapillekin, jota, jos laulussa lienee perää, Unkarin kuninkaan tytär kunnioitti suosiollisella hymyllään. Hänen rakkautensa Katriin oli tosiaan niin ylevää laatua kuin jos sen esineenä olisi ollut enkeli taivaasta, josta syystä Simo ukko sekä muut, jotka sepän käytöksen näkivät, arvelivatkin tätä rakkautta liian ylevänluontoiseksi ja taivaalliseksi, että se maallista tyttöä voisi miellyttää. Siinä he kuitenkin vallan pettyivät. Katrilla, vaikka hän oli ujosteleva ja arka luonteeltaan, oli kuitenkin sydän, joka tunsi ja käsitti sepän rakkauden jalouden ja syvyyden; ja lieneekö hän tuntenut mahdolliseksi sitä vastata vai ei, oli hän kuitenkin yhtä ylpeä tuon yleisesti pelätyn Heikki Sepän suosiosta, kuin suinkin joku lauluissa kuvattu korkea neito kesystä leijonastaan, joka aina seuraa häntä, vartioiden ja suojellen. Hartaimmalla kiitollisuudella muisti hän, aamulla herätessään, avun ohikuluneena vaarallisena yönä; ja ensimmäinen ajatus hänen mielessään oli sitten, millä keinoin hän voisi tätä kiitollisuuttansa sepälle osoittaa.
Hän nousi nopeasti vuoteeltaan, vähän punastuen omasta ajatuksestaan. "Olen ollut liian kylmä häntä kohtaan, kenties myös olen häntä väärin tuominnut – en taho olla kiittämätön" – näin hän puhui itseksensä, "vaikken tosin voi hänen kosimiseensa suostua. En huoli odottaa, siksi kun isäni käskee minua rupeemaan Heikin täänvuotiseksi Valentiniksi; parempi on että lähden ja itse valitsen hänet siksi. Kyllä olen mielessäni moittinut toisten tyttöjen rohkeutta liiaksi, kun ne sitä samaa ovat tehneet. Mutta se on oleva mieleen isälleni, ja kiitollisuuttani tälle kunnon miehelle osoittaessani olen samassa noudattava hyvän St. Valentinin kunniaksi säättyjä menoja."
Hän pujahdutti nopeasti päälleen pukunsa, joka kuitenkin jäi paljon vähemmin siivotuksi kuin muulloin, astua sipsutti portaita myöten alas ja avasi ruokakammarin oven, jossa huoneessa, niinkuin hän aivan oikein arvasi, hänen kosijansa oli viettänyt loput yöstä kahakan perästä. Katri seisahtui ovelle, vähän pelästyen aikomuksestansa, aloittaa vuoden ajaksi solmittua Valentine-liittoa suudelmalla, niinkuin tapa ei ainoasti sallinut, vaan vaati. Sitä katsottiin erittäin suureksi onnen enteeksi, jos saattoi toisen tavata nukkumasta ja herättää häntä yllämainitulla hauskalla tempulla.
Parempaa tilaisuutta tuon umpisalaisen liiton alkamiseen ei olisi koskaan voinut sattua, kuin se, mikä nyt oli Katrille tarjona. Monellaisten vaihtelevain ajatusten perästä oli rivakka seppä viimein vaipunut uneen tuossa karmituolissa, mihin oli itsensä laskenut. Näin lepääväisenä hän oli lujemman, miehuullisemman näköinen, kuin mitä Perth'in kaunotar olisi arvellut; sillä kun seppä hanskurin tyttären silmien edessä tavallisesti oli ollut hämillään osaksi ujoudesta, osaksi siitä pelosta, että hän jollakin lailla nostaa mielipahaa, niin Katri oli tottunut hänessä aina jotain typeränsekaista näkemään.
"Hän on kovasti ykstotisen näköinen", virkkoi Katri itsekseen; – "lieneekö suutuksissa? – ja jos hän nyt heräisi – me olemme aivan kahdenkesken – jos kutsuisin Dorothean – jos herättäisin isäni – vaan en! – Onhan vaan tavallinen juhlameno, ja tulee toimitetuksi kaikella neidon ja sisaren lemmellä ja kunniallisuudella. En voi uskoa, että Heikki sen voi väärin ymmärtää, eikä saa lapsimainen ujous estää kiitollisuuttani."
Näin sanoen hän kepeillä, vaikka hiukan epävakaisilla askelilla astui kammarin permannon poikki, posket punottavana ujoudesta. Hiivittyänsä hiljaa nukkujan tuolille asti hän suikkasi sepälle suukkosen, niin kepeän kuin jos vaan ruusunlehti olisi huulille karissut. Mutta kepeäpä myös mahtoi olla nukkujan uni, koska se semmoisesta voi tulla keskeytetyksi, ja hänen unennäkönsä mahtoivat olla hyvin likeistä sukua keskeyttävän syyn kanssa, koska herätessään Heikki heti koppasi tytön syliinsä ja riemun innolla koetti kostaa samalla lailla, millä hänen lepoaan oli häiritty. Mutta Katri teki kovaa vastarintaa; ja koska hänen irti-pyrkimisensä ei vaan osoittaneet tavallista neidon ujoutta, vaan pikemmin aristunutta häveliäisyyttä, niin kaino rakastaja päästi hänet pois käsistään, joista kymmenen vertaa suurempikaan voima ei olisi voinut riistää tyttöä väkisin.
"Älä pahaksi pane, hyvä Heikki", pyysi Katri hämmästynyttä kosijaansa lempeimmällä äänellään. "Minä olen täyttänyt Pyhän Valentinin käskyn, näyttääkseni kuinka suuressa arvossa pidän tätä kumppalia, jonka hän minulle täksi vuodeksi on lähettänyt. Kunhan olisi isäni läsnä, en kieltäisikään sinua kostamasta leposi häiritsemistä."
"Ei siinä suhteessa ole mitään estettä", virkkoi ukko hanskuri, ihastuneena rientäen sisään. "Tartu pihdeilläs kiinni, seppä, – tao rautaa niin kauan kuin se on kuumana, ja näytä hänelle, ette nukkuvallakin laivalla on hampaat!"
Näin yllytettynä Heikki, jos kohtakin vähemmin peloittavalla kiivaudella kuin taannoin, taas sulki punastuvan tytön syliinsä, ja Katri välttävällä myöntyväisyydellä salli hänen maksaa saatu tervehdys kymmenkertaisella mitalla ja monenkertaisella innolla. Viimein hän kuitenkin taas irroitti itsensä rakastajansa sylistä, ja heitti itsensä tuolille, peittäen kasvonsa käsillään, ikään kuin olisi katunut tekoansa.
"Älä ole milläskään, hupsu tyttö", virkkoi isä, "ja jos olet saattanut kaksi miestä onnellisimmiksi koko Perth'issä, niin älä siitä liioin häpeile, koska toinen heistä on sinun oma vanha isäsi. Ei ole koskaan yksikään muisku tullut niin hyvästä ansiosta annetuksi, ja oikeus ja kohtuus oli että siihen myös tulisi asianmukainen vastaus. Katso vaan ylös taas, lapsi-kultaseni! Katso ylös ja anna mun nähdä edes yksi kerta vaan hymysi. Niin totta kuin olen rehellinen mies, nyt juuri nouseva aurinko ei näe mitään näkyä meidän kauniissa kaupungissa, josta voisi minulle olla niin paljon iloa kuin tästä äsköisestä. – Mitä", jatkoi hän leikillisesti, "luulitko että sulla oli Reddie räätälin sormus, joka näkymättömäksi saatti? Mutta eipä niin ollutkaan, sä korea aamu-keijukainen. Juuri kuin olin nousemaisillani, kuulin sinun kammarisi oven aukeavan, ja seurasin salaa sinun jäljessäsi tänne alas – en siksi että olisin aikonut suojella sinua tästä näin uneliaasta Heikistä, vaan siksi että tahdoin omin ihastunein silmini nähdä rakkaan tyttäreni tekevän sitä, mitä hänen isänsä kaikesta enimmin halasi. – Kas niin, laske nyt alas nää joutavat kätesi, ja jos poskesi punoittelevatkin hiukan, tulee siten vaan Pyhän Valentinin päivä sitä paremmin vietetyksi, sillä tänä aamuna tuleekin tyttöjen punastua."
Näin puhuessaan Simo Hanskuri lempeällä väkivallalla siirsi pois kädet, joilla Katri oli kasvonsa peittänyt. Neidon posket