puheesen. Se oli iloinen, vähän hätäinen, lihava miehen tynkkä, nimeltä Olivier Proudfute, jokseenkin varakas porvari ja etumaisia miehiä lakintekijäin ammattikunnassa. Sen vuoksi hän nytkin virkkoi tarmokkaalla äänellä: "Voitkos sanoa meille, iloinen seppä" – he tunsivat juuri nyt toinen toisensa kadulle ilmautuvain tulisoihtujen valossa – "mitä lajia velikultia ne olivat, jotka tämän kahakan tässä meidän kaupungissamme panivat alkuun?"
"Ne kaksi, mitkä ensiksi näin", vastasi seppä, "näyttivät minusta, sen verran kuin taisin selittää, olevan kääritttynä Vuorelais-vaippoihin.°
"Se on kyllä luultava – se on kyllä luultava", virkkoi toinen, päätänsä pudistellen. "Häpeä onkin, ettei rikkoja meidän vallissamme ole korjattu ja että niin nuot maankuljeksijat Vuorelaiset voivat mieltänsä myöten, milloin vaan yö on tarpeeksi pimeä, tulla tänne ajamaan rehellisiä miehiä ja vaimoja ulos sängystänsä."
"Mutta katsokaas vaan tänne, naapurit", virkkoi Olivier Proudfute, näyttäen veristä kättä, jonka hän oli maasta löytänyt. "Milloinka tämmöinen käsi on sitonut Vuorelaisvirsun pauloja? Se on suuri tosin ja vahva, vaan hieno kuin neitosen kätönen, ja onpa tuossa sormessa pyöryläinen, joka paistaa niinkuin palava kynttilä. Simo Hanskuri on tämän käden varalle työtä tehnyt, jos en aivan pety, sillä hän ompelee kintaita kaikille kuninkaan hoviherroille."
Läsnä-olijat nyt rupesivat tarkastelemaan tuota veristä merkkiä, mikä mitäkin selitystä lisään pannen.
"Jos niin on", virkkoi yksi, "niin taitaisi Heikki Sepän olla paras turvata koipihinsa, sillä korkea oikeus tuskin katsonee porvarinhuoneen suojelemisen kyllin päteväksi puolustus-syyksi sille, joka on aatelisherran käden poikki pannut. Laissa on paha pykälä ihmisraajan silpomisesta."
"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster", vastasi lakintekijä. "Emmekö me ole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän Perth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja eikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja suojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi lääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot meidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja teloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän oikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut etumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen, mitään rangaistusta vaatimatta? Ei – kunnon kaupunkilaiset, ammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin Dunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!"
"Entäs mitä me siihen voimme?" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi, nojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. "Mitäs sinä sitten kehoittaisit meitä tekemään?"
"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te, kaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin suorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme eteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa, ilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on täytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta peitettä paitsi näitä paitojamme – ja minä näyttäisin tätä veristä muistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta armollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen irstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä kuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista kyytiä."
"Vai tulista? Niinkö luulet?" vastasi vanha pormestari. "Kyllä se tulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme, veikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja päästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. – Tulkaa pois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä – me olemme vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen, joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On huomennakin päivää – tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon tätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi ryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme nyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa".
"Oikein, pormestari Craigdallie. – Eläköön St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä!"
Olivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset. Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa, juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.
Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies, tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.
"Missä on vanki?" kysäsi seppä.
"Hän on poissa – päässyt irti – pötkinyt pakoon – mitäs mä hänestä tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten puutarhan läpi. – Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".
"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja pestä käteni – "
"Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja pukenut päällensä. – Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä sinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän oppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina tukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon että hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä päälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus."
VIIDES LUKU
Imp' ihana, ja havaja,
Ja nauti tuoksu-ilmoja,
Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,
Ja naakoill' on täys päivätyö.
Kahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä ahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja väkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua rukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen kiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien äänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin työnsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo rakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri voisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen vuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.
"Isä", virkkoi seppä: "hän rukoilee – en minä nyt uskalla puhutella häntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee".
"No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää", virkkoi isä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen: "Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme kiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena on pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on kuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses, ja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni".
"Älkää isä", vastasi Katri. "Nyt en voi nähdä ketään – en voi puhutella ketään. En minä ole kiittämätön – kenties olen liiankin kiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut. Mutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään ajallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys aikaa, että kerkiän saada hameen päälleni".
"No, Jumalan kiitos, tyttöseni – liika tyly olisinkin, jos en soisi sinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on ensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon päiviin on tullut suustasi. – Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei tyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä toiseksi St. Katarinaksi julistetaan".
"Älkää