ette pääse.
Mitä, nulkki? Kuka
Mua Roomass' estää?
Auta, Lucius, auta!
Isä, väärin teitte, enemmän kuin väärin:
Tapoitte turmariidass' oman pojan.
Et sinä eikä hän mun poikiani:
Mun poikani ei noin mua häväisis.
Lavinia keisarille tuo, sa konna!
Kuolleena kyllä, vaan en vaimoks hälle;
Hän kihloilla on toiseen sidottu.
Ei, Titus; keisarin ei tarvis häntä,
Ei hänt', ei sua, ei heimostasi ketään.
Sit' uskon, jok' on pilkannut mua kerran,
Mut sua ja pettopoikias en koskaan,
Jotk' ootte yhtyneet mua häväisemään.
Toist' eikö Roomass' ollut pilkattavaa
Kuin Saturninus? Niin, Andronicus,
Tää teko hyvin soveltuu sun kerskaas,
Ett' olen sulta kruunun kerjännyt.
Kamalaa! Mitä tietää moinen moite?
Pois matkaasi, ja anna avus sille,
Jok' äsken miekka kädessä häntä liehi!
Saat uljaan vävyn, miehen, joka sopii
Pojilles hurjapäille kumppaniksi,
Kun Rooman yhteiskuntaa ryöstävät.
Tuo sydämmen on haavaan puukonpisto.
Tamora rakas, kuningatar goottein,
Jok' olet ihanimpiin roomattariin
Kuin impiins' uljas Phoebe verrattuna,
Jos suostut moiseen äkkivalintaan,
Niin, Tamora, sun otan morsioksi
Ja Rooman kuningattareksi teen.
Sa, goottein kuningatar, suostutko?
Niin, kautta kaikkein Rooman jumalain
Käsill' on pappi jo ja vihkivesi,
Heleät loistaa tuohukset, ja kaikki
Hymenin juhlaa varten valmist' on —
Sen vannon, Rooman katuja en astu,
En palatsiini nouse ennen kuin
Vien täältä mukanani vihkivaimon.
Ja tässä, taivaan kuullen, sulle, Rooma,
Ma vannon: goottein kuningattaren
Jos Saturninus nostaa näin, niin lupaa
Hän olla hänen toiveittensa orja
Ja nuoruutensa vaalija ja äiti.
Siis Pantheoniin, kaunis kuningatar!
Jaloa ruhtinastanne nyt, herrat,
Ja sulo morsiantaan seuratkaa,
Jonk' antoi taivas Saturninukselle,
Näin kääntäin toisin hänen kohtalonsa.
Häämenot täydet siellä toimitamme.
Hääsaattoon minua ei kutsuttu!
Sa milloin, Titus, yksin käydä sait
Ja solvattuna näin ja häväistynä?
Oi, Titus, katso! Kas, mit' olet tehnyt!
Sa kiivaudessa oivan poikas tapoit.
Ei, hupsu tribuuni, hän mun ei ollut,
Et sinä, eikä nuokaan, joista lähti
Tää heimoamme häväisevä työ,
Epatto veli, epatot myös pojat!
Mut haudatkaamme hänet niinkuin tulee:
Suo hälle sija veljiensä viereen.
Pois, petturit! Ei tähän kammioon!
Viissataa vuott' on tämä hauta ollut;
Sen uljaaks uudistin; se arvopaikka
On urhojen ja Rooman uskottujen,
Ei kurjan, kapinassa kaatuneen.
Haudatkaa mihin mieli, vaan ei tähän.
Veli, armoton sa olet. Maine kertoo
Nepaani Muciuksen urhotöistä;
Hän haudattava veljeinsä on viereen.
On pakosta, tai meistä saa hän seuraa.
Pakosta? Kuka konna sanoi sen?
Se, joka siitä vastaa, vaikk' ei tässä.
Mua uhmatenko hänet hautaatte?
Ei, jalo Titus; sua pyydämme,
Ett' anteeks hälle suot ja hautaat hänet.
Sinäkin, Marcus, iskit arvooni:
Söit noiden poikain kanssa kunniaani.
Olette vihamiehiäni kaikin;
Pois! Kyllänsä jo teistä vanhus saikin.
Hän houreissaan on aivan; tulkaa pois!
En minä, kunnes Mucius haudataan.
Veli, sen nimen kautta luonto pyytää, —
Isä, sen nimen kautta luonto puhuu, —
Vait sinä, muut jos tahtoo mitään voittaa!
Suur' Titus, sinä puoli sieluani, —
Isä, meidän kaikkein olemus ja sielu, —
Oi, salli Marcus-veljes haudata
Nepaansa kallis tähän hyveen kätköön:
Hän kuoli kunnian ja Lavinian tähden.
Äl' ole barbaari, vaan roomalainen:
Helleenit hautasivat Ajaxinkin,
Tuon henkipaton; häntä hautaamaan
Laerteen viisas poika4 heitä