Вальтер Скотт

Lammermoorin morsian


Скачать книгу

melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.

      Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin kuin myös hänet itsensäkin.

      Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja; hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti", – hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun ankaraksi, mutta ei tylyksi, – "minä jätän teidät niiden suojaan, joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."

      Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen", sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut – sen näen selvästi, vaikken voi muistaa sanojani – mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni tulee – kunnes valtiosinetinvartia tulee – sallikaa ainakin, että hän saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"

      "Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne – tai herra William Ashton, niin sanon mieluummin – saa sen sittenkin tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene koituva."

      "Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen uhriksi."

      Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin teoinkin.

      "Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä metsäkarja oleskeli. – Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te tahdotte mennä, niin nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies teille tukea tarjoamaan."

      Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua löytämään isäni! Te ette saa jättää minua – teidän pitää tulla kanssani – isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä puhelemme!"

      Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen, ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.

      "Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? – Voitko hyvin?" olivat ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään tytärtänsä.

      "Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun näen teidätkin terveenä. – Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.

      "Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa, jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä – tyttäreni hengen pelastuksesta – ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on salliva, että pyydämme – "

      "Älkää pyytäkö mitään minulta, herra", lausui vieras tylyllä, torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."

      Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi heti viidakkoon.

      "Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä – seisahduttakaa hänet – pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"

      Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin nuoriherra oli sanonut.

      "Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla vastenmielisen sanoman tuojana.

      "Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja minä tahdon tietää, mitä se oli."

      "No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän – mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi, vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."

      "Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa."

      "No, olkoon niin", vastasi mies, "hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra William Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin hän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme."

      "Hyvä on", virkkoi valtiosinetinvartia, "hän tarkoittaa luullakseni jotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme – se ei merkitse mitään."

      Hän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut, että jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli vaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset muistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt sekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti Lucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän, kun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä näyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden ja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman väliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle, jos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman miehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä välttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut niin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella Ravenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat tässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut eivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin voimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden,