saa maksaa nahallansa – "
semmoinenhan meillä oli tapa ennen vallankumousta. – Luitur cum persona, qui luere non potest cum crumena. – Eikö se ole oikeata laki-latinaa, korkea-arvoisat herrat, vai mitä?"
"Tietääkseni", vastasi markiisi, "ei voi kelläkään teistä, jalot herrat, olla mitään syytä vaatia, että tätä asiaa ajettaisiin pitemmälle. Sallikaamme siis valtiosinetinvartian tehdä sen suhteen miten haluaa."
"Myönnetty, myönnetty – jätetään asia valtiosinetinvartian tutkittavaksi, ja määrätään toinen mies avuksi vain näön vuoksi – esimerkiksi lordi Hirplehooly, joka makaa vuoteen omana – hän on paras mies siihen. – Kirjoittakaa päätös päiväkirjaan, herra sihteeri. – Ja nyt, korkea-arvoisat herrat, olisi päätettävä, mitä tuon nuoren tuhlarin, Bucklaw'n herran, sakolla teemme – arvattavasti se on annettava herra rahastonvartialle?"
"Piru vieköön jauhopussini sitten", huudahti lordi Tuuliviiri, "ja teidän kätenne, joka aina kopeloi sen pohjaa! Olin aikonut ottaa sen omaksi välipalakseni."
"Käyttääkseni yhtä teidän rakkaista sananlaskuistanne, korkea-arvoinen herra", lausui markiisi, "te olette niinkuin myllärin koira, joka jo nuolee huuliansa ennenkuin pussin suu vielä on avattu. – Eihän sitä miestä vielä ole sakotettukaan."
"Mutta se voitaisiin tehdä parilla kynänvedolla", virkkoi lordi Tuuliviiri. "Olenhan minä näinä viimekuluneina kolmenakymmenenä vuotena aina myöntynyt kaikkiin käskyihin, allekirjoittanut kaikennäköisiä uskontunnustuksia, luopunut kaikesta, mitä on vaadittu, valallani vakuuttanut kaikki, mitä on ollut valalla vakuutettava, ja pitänyt kiinni velvollisuudestani valtakuntaa kohtaan sekä ylistyksen että moitteenkin aikoina. Tottapa siis näiden korkea-arvoisten herrojen parissa ei liene ketään, joka tahtoisi kieltää minulta hiukan kielenkostuketta niin monen kovan työn perästä?"
"Se olisi todellakin sangen kohtuutonta, korkea-arvoinen herra", vastasi markiisi, "jos olisimme arvelleet, että teidän janonne joskus kaipaisi tyydyttämistä tai että teidän kurkkuunne voisi tarttua jokin asia, joka tarvitsee irroittavaa huuhtelua."
Ja tähän lopetamme kuvauksen valtioneuvoskunnan istunnoista sillä aikakaudella.
VIIDES LUKU
Vai tuliko kaikki soturit nää
vain loruja kuuntelemaan?
Ja muuan joutava kyynelkö sai
nuo miekat seisahtumaan?
Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.
Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat, tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään, olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä – siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin vieraitten varalta – ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään. Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin, käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä kumppanilleen niitä ilmoittamatta.
Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen yrityksensä liene mennyt myttyyn. – Miksikä kielsitkään minua häntä seuraamasta!"
"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden", vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin pitkälle."
"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa on moni mies ennenkin luullut sinusta."
"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin mielipuoli, niin minä – "
"Niin sinä?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee sitä?"
Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi hurjapäisen pennun henki."
"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa – mitä minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini, rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."
"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja pani suun säkkiä myöten."
"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?" sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi, joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja kujeilemaan – elää viikon päivät Saint Germainistä6 tulleen salaisen kirjeen nojassa – toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla – saada einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta7 ja lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin8 kiharain asemesta – seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin arvonimi!"
"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"
"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun tästä kuitenkin lopuksi tulee. – Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä – hänellä ei ole rahaa enempää kuin minullakaan – hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen asioihinsa?"
"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä Versailles'issa että S: t Germainissa – ja sitä paitsi ole hyvä ja huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra, jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja