mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin nuorenherran luottamuksen."
"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa L'espoir-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii Eyemouthin kohdalla."
"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon, josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."
"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni, että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty, niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä, toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle saattanee johtua mieleen."
"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'." Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:
"Viisari virka ei, se viittaa vain
kärjellään selvään murhan hetkeä."
"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen takaisin.
"Enpä mitään – ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa kuullut", vastasi toinen.
"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja hullutteluja."
"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt olisi tuommoinen pelkuri. – Mutta eipä sentään mielestäni se virka olisikaan hullumpia. – Maltas – annas kun – niin – minä astuisin sisään Aleksanterina —
"Näin nousen haudast' avuks armaallein.
Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!
Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?
Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!"
Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi takaisin säikähtyneen näköisenä.
"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla – hänen tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois täältä."
"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' – tällä kertaa", sanoi Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa oman hevosesi!"
"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.
"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan, aseettoman miehen – mutta jos tuolla onkin tapahtunut jokin kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen syytä."
"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että minulla on kirjeitä S: t Germainistä."
"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi, niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."
"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.
"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa että myös asiasta selviydyttäessä."
"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri vahinko siitä sinulle tulisi?"
"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä kulta-jaakkoa,9 se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele sitten paistinliemellä, hieroen – "
"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä merenrantaa."
"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. – Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."
"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä pelkään, että häntä ajetaan takaa – minusta kuuluu kuin tulisi kolme tai neljä hevosta täyttä neliä – olen varma siitä, että kuuluu useamman hevosen kopinaa."
"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni, olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras. Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin marraskuun yö."
Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään, heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.
"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.
"En mitään",