Leblanc Maurice

Ontto neula


Скачать книгу

c

      Ontto neula / Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

      ENSIMMÄINEN LUKU

      Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi, erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä vai ulkoa puiston pimennoista.

      Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista maisemaa – ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.

      Äkkiä sama ääni… Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka täyttivät linnan läntisen sivustan.

      Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.

      "Raymonde… Raymonde…"

      Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.

      "Raymonde… sinäkö siinä? Kuulitko?"

      "Kyllä… vai niin, sinä et nuku?"

      "Koira kai minut herätti… jo pitkän tovin olen ollut valveilla. Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"

      "Neljän vaiheilla."

      "Kuule… salissa ihan varmasti kävelee joku."

      "Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."

      "Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."

      "Herra Daval on täällä myös…"

      "Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"

      He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko? Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa, kirahti tukahtuneesti.

      "Katso tuonne… mies… suihkulähteen luona…"

      Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi kainalossaan hyvin suurta esinettä – he eivät kyenneet erottamaan, mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti. Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.

      "Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.

      "Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän vasempaan. Ellei…"

      Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan. Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen, kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa tietä kuin edeltäjänsäkin.

      Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:

      "Meidän täytyy huutaa… huutaa apua…"

      "Kuka tulisi apuun? Isäsi… mutta entä jos siellä vielä on montakin miestä… ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"

      "Me… me voisimme ilmoittaa palvelusväelle… sinun soittojohtosi vie niiden huonekertaan…"

      "Niin, voimmehan… hyvä että muistit… kun vain ehättäisivät ajoissa!"

      Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.

      He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.

      "Minua pelottaa… minua pelottaa…" hoki Suzanne.

      Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä, huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia, päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku murhattu…

      Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen käsivarressaan.

      "Ei, ei, älä jätä minua yksin… minua pelottaa…"

      Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi heille syvään ja katosi.

      Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky. Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.

      "Isä!… Isä rakas!… Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän suunniltaan säikähtäneenä.

      Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella äänellä:

      "Älä ole peloissasi… minä en ole haavoittunut. Mutta Daval… Elääkö hän? Veitsi… Veitsi?"

      Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo kelmeydellään kuolema.

      Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana, varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.

      "Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen…"

      "Ei, Victor, hän nousee… mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi päästä ulos ainoastaan sitä kautta."

      Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.

      "Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"

      "Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa… mies on saanut mitä sietääkin."

      "Pitäkää häntä silmällä täältä."

      "Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan on avoin ruohokenttä…"

      "Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.

      "Ettehän toki mene tuonne, neiti?"

      "Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan… minulla on yksi panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan…"

      Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:

      "Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa, neiti…"

      Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman minuutin kuluttua, kun tyttöä