loitompana hän kohtasi Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.
"No?" tiedusti hän.
"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.
"Pikku veräjä?"
"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."
"Mutta täytyyhän hänen…"
"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä rosvo käsissämme."
Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.
"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."
He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty. Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot. Etsintä oli turha.
Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.
Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.
Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa, kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria. Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden edustajia.
Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa, kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja Varangevillen kylien lomasta.
Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen, vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse, apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.
Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli mahdoton päästä pakoon.
Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa. Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi de Bobadilla.
Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:
"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan ole tähän saliin kohdistunut."
"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.
"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."
"Kenties hän ei ehtinyt…"
"Sen saamme nähdä."
Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten hän avasi kammion oven.
Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena. Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello, kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille paperilehdille oli räiskynyt verta.
Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan juuressa näkyi pieni haava.
"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi pisto riitti."
"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.
"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä. Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."
Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:
"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä puvussa… kuten nyt… sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä: 'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin vievä ovi, ilmestyi mies… heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja, herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."
"Ja sitten?"
"Sitten… en tiedä enempää… makasin pyörryksissä. Tointuessani Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."
"Ette epäile ketään?"
"En."
"Eikä teillä ole vihamiehiä?"
"Ei minun tietääkseni."
"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"
"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa. Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja – sen sanon kernaasti – uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."
"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi toki olla aihe."
"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"
"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"
"Ei."
"No?"
"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin mukanaan."
"Mitä siis?"
"Sitä