keltaisen nahkalakin."
"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."
"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."
Nimismies nauraa tirskui.
"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä. Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on puijannut meitä perusteellisesti."
"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul. "Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä karkua!"
"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.
"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."
"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin kauhtanan taskusta."
"Minkä kauhtanan?"
"Ajurin."
Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:
"Voi neitiä, jos on surmannut isännän."
Tämä herätti melkoista hämmästystä.
"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.
"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton. Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön, koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat", lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos…"
Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.
"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"
"Rouenin lehdessä."
"Onko teillä valtuuskorttia?"
"On tässä."
Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.
"Entäs te?"
"Minä?"
"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."
"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari… miten sattuu…"
"Teidän valtuuskorttinne?"
"Sellaista minulla ei ole."
"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"
"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa vakinaisille jäsenille."
"Ja te?"
"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai hyljätään, miten milloinkin."
"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne…"
"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole minkäänlaisia."
"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"
"Minulla ei ole mitään ammattia."
"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"
"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä… vieläpä yksi rikollisistakin."
Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan vivahdustakaan.
Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:
"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"
"Saatoittehan toivoa, että…"
"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin, herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan…"
Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:
"Riittää jo pila. Nimenne?"
"Isidore Beautrelet."
"Asemanne?"
"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."
Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.
"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen…"
"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero…"
"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul. "Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."
"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."
Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot, ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:
"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä: 'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"
Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:
"Mitä te täällä teette?"
"Minä… kartutan tietojani."
"Siihen tarjoutuu lyseoita… omanne."
"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun 23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."
"Entä sitten?"
"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."
"Isänne?"
"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."
"Tekoparralla varustettuna?"
"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja. Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu, että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."
Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti