Kertomuksia. Benedictsson Victoria

mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.

      Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.

      Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää esiin.

      "Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja parista muusta lisäksi.

      "Käykää sisään."

      Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan – ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi, kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi. Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.

      Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.

      Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain, joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia vahankeltaisia hampaita.

      "Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti hattuaan toiseen huoneesen päin.

      "Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen edessään. – Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen, hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies ottaisi vastaan tuommoista.

      "Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.

      Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.

      "Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla varovaisuudella.

      "Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä, melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.

      "Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.

      "Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan tavalla.

      "Kiitoksia. No – niinkuin tavallisesti."

      "Aina vaan asiat entisellään?"

      "Nii-in – ei suinkaan ne muuksi muutu."

      "Et mahda saada mitään myydyksi – kuten tavallisesti?"

      "Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa."

      Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.

      "Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin."

      "Niin. Ei minulla ole mitään huolehtimista."

      "Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä paikassasi?"

      "A-sun", kasvoista välähti leikillisyys – "enhän minä siitä pääse."

      "Miksi et?"

      "Olenhan hänelle velkaa – isännälle."

      "Oletko hänelle velkaa?"

      "Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt kuusikymmentä kruunua."

      "Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.

      "Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään, että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä. Sillä toisella velalla ei ole kiirettä."

      "Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?"

      "Maksan."

      "Sehän on kerrassaan liian kallista?"

      "Niin se onkin."

      "Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?"

      "Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.

      "Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta, jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin – tuleehan se sinulle liian kalliiksi ajan pitkään."

      "Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani."

      "Mitä tavaroita sinulla on?"

      "Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.

      "Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?"

      "Ne ovat oikein harvinaisia kaluja – ja aivan alkuperäisiä. Se vanha madonnankuva esim. – muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on viidenneltätoista vuosisadalta."