kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän pani putelien eteen; se keino auttoi.
Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.
Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää. Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.
Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.
"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani", sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.
Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.
"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu, ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita."
Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.
"No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen, "mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän osoitti kirjoja.
Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.
"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan, ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri.
"Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.
"Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli hitaita, raskaita askelia rappusissa.
Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.
Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni iloisesti häntä vastaan.
"Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa."
"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä sisään astumaan.
"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut muhviakaan kädestään heittää.
Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven. Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta talvikappaansa.
"Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta kohteliaisuudesta.
Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin. Poika hänestä todella pitikin – tavallaan.
Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä hihat olivat ahtaat.
"Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän.
"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua."
Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen hämmästyksestään.
"No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.
"Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.
"No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni. Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi kuin lapsi tuota ajatellessaan.
"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?" huudahti hän ja katsoi virkattua pöytäliinaa.
"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin", vastasi poika, ja hänen luontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut "veistelemään".
"Ja tämän hienon sohvatyynyn?"
"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain."
Äiti vilkasi häneen.
"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä ollut."
Poika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja puhdisteli kynsiään kynäveitsellä.
"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään."
"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.
Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli – muutamien sanomalehtien alle pistettynä – pieni korko-ompeluksella koristettu kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:
"Oi, pikku Amor, mua auta,
Ja Hilma verkkoihini saata."
Aha! Nyt hän ymmärsi.
Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin suinkin mahdollista.
Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella kotiseudusta.
Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.
Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.
Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli: pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman – mitenkä sen sanoisikaan – hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän voisi saada aikaan suurtakin, jos hän vaan tahtoisi. Hänessä oli jotain mahtipontista, mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat, että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.
Isä