miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.
"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle
Ström on elementissään."
"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti sikarinsa.
1885.
Kolho
Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei häntä hevillä unhota.
Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan "herra lehtori, herra lehtori".
Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta, sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.
Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".
Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta nipistää – ei suinkaan hellästi – ja sanoo julman näköisenä: "ei ne asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö – tyttölepakko".
Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.
Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka. Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä. Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet. Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt sen kohdallaan olevan.
Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää. Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on mainio viiranpelaaja.
Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on, sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti, joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.
Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa – eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"
Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä".
Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi, milloin gorillaksi, milloin möröksi.
Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki".
Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki, mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee. Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän arvossa pidettyyn sanomalehteen. – Kaupungissa on kolme sanomalehteä. Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto väkiluvusta.
Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös toisen takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan, koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa hän kynän ja alkaa kirjoittaa – ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan käytä, "ei koskaan", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat, vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.
Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, – hyvin suorana ja nokka pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia, samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen näköisiksi.
Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan ainakin saaneet kuulla.
Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.
"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä. Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. – Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. – "Luen sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi se vaikka kirkossa, kun hän