hän – kun sisar ei ole sitä kuulemassa. Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! – sinä olet niin tyhmä, Kristina".
Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli", mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla puhuttavan koko asiasta.
"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! – sinä olet niin tyhmä, Kristina."
Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa…
Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä – pyylevä pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla, koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä. Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen, hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi "rakiksi" – mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta, että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet, jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä, siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.
Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme kuppia kahden asemesta.
"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän täytyy antaa minun tehdä se."
"Ei, lapseni, se ei käy laatuun."
"Käypi, jos vaan ette estä minua."
"Mutta voithan ymmärtää, että…"
"Ei, minä tahdon kuulla sen itse."
"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus."
"Sen minä tiedän."
"Mutta kuinka minä voin?"
"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä."
"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää."
"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti niin houkuttelevalta kuin pikku noita.
"Mutta minusta se ei ole oikein."
"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko totuudesta."
"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin."
"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen aivan oikeassa. Voi – rakas, kiltti, kulta täti!"
"Mutta…"
"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.
"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva.
"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää."
"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua."
"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.
"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti hiljaa oven kiinni jälkeensä.
Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.
Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset, puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.
Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja
Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.
Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi, ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat sisään.
Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein, samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.
Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.
"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet tavallisille paikoilleen.
"Mitä se olisi?"
"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä."
"Mikäs sillä on?"
"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi."
"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki naiskirjailijoista säästyneet."
"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja
Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin."
"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi."
"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta, sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä ei ole aineita."
"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta ne voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee… Taipumusta, mutta ei aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?"
Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.
"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar.
"Höh! – kun ei ole mitä kuvailla."
Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.
"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet; hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi."
"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin kirjoittaisi hän sittenkin.