menen nyt täti Babsin luokse."
"Voit mennäkin, mutta suutele minua ensin."
Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin…
Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin. Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa, oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti "hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti – kaikki nämä olivat hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta. Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä katse.
Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon. Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan" – politiikan kannattaja, mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain harvoin, hieman lisää maata.
Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli, kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:
"Kiitos, minä voin hyvin – entäs te?" huomatessaan, että rohkea suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.
"Tekeekö se kipeätä?"
"Ei sanottavasti."
"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan sitä."
"Vai niin."
"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"
Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää kaikkea keinotekoista hienoutta.
Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:
"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."
"Ei mitään syytä valittaa."
"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea, mitä kaipaatte?"
"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."
"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."
Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa – että itse asiassa ne eivät saa pitää!
"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."
Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä – semminkin kun pappina on sotilas."
"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."
Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta. Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö totta?"
Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa – jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon paistaessa niiden läpi – olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla. Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja kasvoistaan.
Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara – mr Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:
"Miltoun on mennyt kaupunkiin,