viedä minut katsomaan häntä."
"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."
Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.
"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."
Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.
Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.
Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen – äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.
Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."
Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."
Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen – hyvin sievä – mr Courtier tunsi hänet – vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa – melkein myöhään eilisiltana – nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat – kaikenlaisia viittailuja – vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!
Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.
Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William – mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi – pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli – päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.
Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:
"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."
Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:
"Aivan niin, luonnollisestikin!"
IX LUKU
Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.
Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.
Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun – tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli – merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi