näkyyn Courtier vastasi:
"Kyllä on."
Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön, mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan, meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.
"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."
Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.
Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.
Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:
"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"
Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.
"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."
"Onko hän vielä hengissä?"
"Ei aivan – hän kuoli noin sata vuotta sitten."
"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"
"Hän vihasi naisia, ja – katto putosi hänen päälleen."
"Miksi hän vihasi naisia?"
"Hän oli jöröpää."
"Mitä merkitsee jöröpää?"
"Kysy mr Courtierilta."
Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti löytää vastausta tähän kysymykseen.
"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".
Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan katseen.
"Onko Eustace-eno jöröpää?"
"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä pidä paljon Eustace-enostasi?"
"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.
Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä, silmäin täynnä tulta – yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja valloittava – asteikko oli laaja.
Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.
"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."
Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"
Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.
"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä. Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut vamman."
Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin, sanomalehti kädessä.
"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi.
"Lukekaapas tämä:
"'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.
Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."
Courtier luki erään kohdan.
Pienisilmäinen mies katkaisi pahaenteisen äänettömyyden.
"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin, on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa. Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan – vain mainitaan yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut kohtalonsa".
Hienompipiirteinen mies lisäsi hermostuneesti:
"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."
"Onko teidän ehdokkaanne nähnyt tätä?" kysyi Courtier.
"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".
"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan menettelyä."
"Mitäpäs siitä – ", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman. Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"
"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu tekemisiin minun kanssani."
Hienompipiirteinen mies sanoi vakavasti:
"Uskokaa minua, mr