kaatui.
Terävä ääni sanoi:
"Mitäs tämä merkitsee?"
Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa, tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.
"Tekö se olette, herra Courtier? Oletteko haavoittunut?"
Maassa makaava olento päästi naurunhohotuksen.
"Vain polveni. Kas noita heittiöitä! Olivatpa vallan tukehduttaa minut."
VII LUKU
Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta, tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV: n ajan tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.
Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet. Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä, tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha. Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät, avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta, neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias, mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin nuorempi veli 26-vuotiaana.
Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti. Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.
"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas tuoli, Charles."
Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.
"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin – tällä kertaa ei siinä tarvita mitään lääkäriä."
Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV: n ajan tyylisessä käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan hoidettavaksi.
"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin huoneisiinsa, "siinä nyt on sen lorun loppu – ei tule enää tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun, kaikesta päättäen!"
Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann, käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:
"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" – sitten seurasi heikko hampaankiristys – : "ja hän on se mies, joka asustaa majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"
Agatha, joka oli paraikaa kampaushommissa, ajatteli:
"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"
Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään, niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään – tämä solakka mies lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.
"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."
"Eikö tuo Courtier ole vapaa-ajattelija, vieläpä melkein – " Sir William, seuraten omaa ajatusjuoksuaan, keskeytti hänet:
"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on täällä."
Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."
Sir William hymyili.
"Ann pitää siitä kyllä huolen", hän sanoi.
Ja Ann olikin paraikaa isoäitinsä luona.
Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:
"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että hän on panttivanki – mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"
Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan, hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?" Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin mietteisiin.
Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia – semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton" eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija – jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa "kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin, niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta. Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä hallitusmies, otti huomioonsa