takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo tukee Elinaa."
"Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä? Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja, olisin siitä hyvin kiitollinen." – Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn, jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:
"Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan – mutta Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein käytetyt – ja antakaa anteeksi suoruuteni – hyvin harvoin menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen. Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa, tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta se ei ole – ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen – Teidän runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."
"Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta, joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä, jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista, mutta antakaa meille suomalaisia aiheita – nuo kauppaneuvokset Toikka ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin romaaneja. – Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."
Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.40 Kumminkin hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään. Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän sentapaista.
Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin mukaan.
"Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin loppurepliikit Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä. Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen itseään rukkasista. Hoppulainen on runolliselta kannalta näytelmän päähenkilö, pitäähän hänen siis lopettaa."
Juuri näin näytelmä päättyykin, ja kun muistamme, että koko toinen näytös on Bergbomin alotteesta syntynyt, on totuuden mukaan myönnettävä, että hänellä on suuri ansio kokonaisuuden pyöreydessä ja vaikuttavaisuudessa.
Niinkuin sanottu on, esitettiin Murtovarkaus ensi kerran 23/2 1882, ja meille on säilynyt johtajan oma arvostelu näyttelemisestä. Kun näet kappale oli mennyt toisen kerran, Bergbom kirjoitti Minna Canthille (27/2):
"Suureksi ilokseni saan mainita, että Murtovarkaus on vihdoin näytelty ja vastaanotettu suurella mieltymyksellä." Tämän jälkeen hän palauttaa muistiin vastoinkäymiset, jotka olivat myöhästyttäneet kappaleen esittämisen. Viimeksi hän oli kuukausi kuukaudelta odottanut Ida Aalbergia. Kun tämä ei tullut tammikuullakaan, Bergbom oli ruvennut ajattelemaan toista näyttelijätärtä hänen sijaansa. Mutta kenet panna? "Rva Aspegren oli liian vanha, nti Avellan liian 'herrasmainen' suomalaiseksi talonpoikaistytöksi. Kaikeksi onneksi nti Hacklin oli hyvin edistynyt viimeisinä kuukausina ja Viipurissa suorittanut monta onnistunutta tehtävää. Mutta nti Hacklin, jonka yleisö on tottunut aina näkemään iloisesti nauravan – hänkö traagillisessa osassa? Minä uskalsin. Hacklin itse oli hyvin innostunut ja koetti parastansa. En uskaltanut kirjoittaa Teille asiasta, sillä epäilin tulisiko mitään koko kokeesta. Kiitos Jumalan, pelkoni oli turha. Murtovarkaus on nyt mennyt kaksi kertaa, yleisö on ollut innostunut, kritiikki ystävällinen ja, mikä on paras merkki, yleisö oli toisena kertana paljo lukuisampi kuin ensimäisenä. Vahinko ettette itse ollut täällä, se olisi ollut sekä huvittavaa että opettavaista."
"Näyttelijöistä on erittäin mainittava hra Böök Hoppulaisena, hän oli todella erinomainen ja vaikutti suuresti näytelmän menestykseen. Hän ei ole pitkiin aikoihin niin hyvin onnistunut missään roolissa. Hacklin oli varsin sievä Helena, luonteva, tunnollinen, liikuttava, herttainen – oikein suomalainen tyttö. Traagillista voimaa puuttui, mutta hän suoritti kuitenkin esim. vankilakohtaukset paljo paremmin kuin olin osannut odottaa. Leino oli taitava kuin ainakin noitana; yleisö ja kritiikki ovat häntä paljon kiittäneet, mutta minua hän ei täysin tyydytä, hän on liian teatterinoita. Rva Lundahl (Loviisa) ja hra Rautio (neuvoa kysyvä talonpoika) ansaitsevat kaikella tavoin kiitosta. Hyvä oli Aspegrenkin Peltolana. Kallio (Akola), Ahlberg (Niilo) ja Pesonen (Ukonniemi) menivät mukiin. Heikko oli rva Aspegren, joka ei voinut tehdä mitään Marian osasta."
"Onnistuneet olivat laitokset toisessa kuvaelmassa (sauna), kolmannessa (suomalainen pirtti) ja viimeisessä (tiheä metsä). Pirtti oli todellinen suomalainen pirtti pienimpiin sivuseikkoihin asti, ja saunankin olin koettanut saada niin luonnonmukaiseksi kuin suinkin. – Vahvimmat aploodit seurasivat toista ja viimeistä kuvaelmaa. Viimeinen tekeekin paljon suuremman vaikutuksen näyttämöllä kuin mitä lukiessa voi arvella." – Kun Murtovarkaus oli näytelty kolme kertaa peräkkäin, esitettiin se pari kertaa vaihdellen Nooran kanssa ja sitten myöhemminkin, niin että se kaikkiaan meni tänä ensi näytäntökautenaan 8 kertaa, joka tähän aikaan merkitsi harvinaista menestystä. Tunnettu on, että se sittemmin yhä on pysynyt ohjelmistossa.
Ida Aalberg palasi vihdoin 24/2 ja esiintyi ensi kerran 2/3 Noorana.41 Huone oli aivan täysi ja vastaanotto lämmin; pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat tervehtivät häntä kukkakimpuilla. Noora meni kevään kuluessa neljä kertaa; mutta uusissakin kappaleissa näyttelijätär oli mukana. Ensimäinen semmoinen Murtovarkauden jälkeen oli erittäin huomattava, nimittäin Ellein (Eliel Aspelinin) suomentama Ibsenin Kuninkaanalut, joka annettiin ensi kerran 14/3. Mahtavan, lukuisahenkilöisen näytelmän esittäminen olisi ollut rohkea yritys vanhemmallekin näyttämölle, mutta yhä korkeammalle pyrkivää Suomalaisen teatterin johtajaa se sitä enemmän innostutti ja niin hänen seuruettaankin. Valmistus oli alkanut Viipurissa ja oli mahdollisimman huolellinen, eikä lopputulos pettänyt toiveita.
"Draaman näyttämöllinen toimeenpaneminen", Vasenius arvostelee Valvojassa, "oli todellakin melkein läpi läpeensä hyvin kiitettävä", joten yleisö täydellä syyllä ensi näytännön jälkeen esiinhuudolla osotti